Ajoimme keskiviikkoaamuna lyhyen tunnin matkan Tauposta Rotoruaan, joka on tuliperäisen turismin ykköskohde. Sen huomasi heti bussista ulos tullessa, sillä Rotoruassa haisee rikki. Kaupunki on Rotorua-järven rannalla, ja osa rantavesistä on maitomaisen valkoisia vahvan rikkipitoisuuden vuoksi. Lisäksi Rotoruassa nousee sieltä täältä höyryä maan koloista. Rotorua sijaitsee kalderassa, minkä vuoksi alue on niin termisesti aktiivista.
Majoituimme hauskaan hostelliin nimeltä Crash Palace, jossa ystävällinen koira toivotti meidät tervetulleeksi. Ensimmäiselle Rotoruan päivälle oli vuorossa extreme-urheilua Tonille ja valokuvailua minulle Zorb-pallon muodossa. Toni hyppäsi pallon sisään, jossa oli kylmän ilman vastapainoksi lämmintä vettä, ja sitten pallo pyöritettiin radalle mäkeä alaspäin. Alhaalta katsottuna laskusta ei saanut kovin paljon selvää, mutta hymyillen ja pää ehkä hieman pyörällä sieltä tultiin ulos.
Seuraavan päivän vietimme rauhallisesti luonnossa kävellen, kohteena punapuumetsä Rotoruan laidalla. Aloittaessamme kävelyä näimme peltojen läheisille mäillä saaneen lumipeitteen edellisenä yönä.
Tuon järven rannalla asui paljon lintuja, erityisesti lokkeja. Vaikka vedessä on alhainen happi- sekä korkea rikki- ja hiilidioksidipitoisuus, pesivät jotkut lajit siellä. Ne tosin joutuvat hakemaan ruokansa muualta, ja välillä raaka elinympäristö syövyttää tai tukehduttaa niitä. Eräs pääskyslaji kuitenkin pitää erityisen paljon ruoasta, mitä rikkipitoinen joki sille tuo.
Kävelimme punapuumetsälle kävelytietä pitkin, joka seurasi rikkipitoista jokea. Haju muistutti orgaanisen kemian laboratoriota ja paikoitellen erityisesti sellaista, jossa on jokin koe mennyt pahasti pieleen.
Joen vierestä löytyi kiehuvaa, tai ainakin kiivaasti kuplivaa, mutaa, joka tietysti piti kuvata ihan läheltä.
Varoituskyltti oli nimittäin osoitettu vain vastaantulijoille.
Punapuut määränpäässämme Whakarewarewa-metsässä eivät ole alkuperäisiä kasveja, vaan ne on istutettu sinne vuonna 1901. Uuden-Seelannin alkuperäismetsistä on nimittäin jäljellä enää neljäosa. Myöhäisestä istutusajankohdasta huolimatta punapuut olivat ehtineet kasvaa 60 metrisiksi.
Punapuita hienompi kokemus metsässä olivat valtavat saniaiset, sillä olen nähnyt sellaisia aikaisemmin vain dinosaurusdokumenteissa. Whakarewarewan metsät näyttivät monin paikoin suomalaisilta metsiltä lukuunottamatta noita puiden kokoisia saniaisia, joiden sekaan ei olisi ollut vaikea kuvitella muutamaa velociraptoria hyppimään.
Kasvillisuuden seassa lenteli paljon lintuja, joista emme tietysti tunnistaneet yhtäkään. Yksi erityisen oudosti laulava lintu kiinnitti huomiomme, sillä se vaihtoi laulua matalasta konemaisesta äänestä korkeaan linnunlauluun. Kuulimme myöhemmin, että se oli luultavasti Tui, joka osaa matkia muiden lintujen ääniä.
Luontopolun korkeimmalta kohdalta näki koko Rotoruan, vaikka kasvillisuus vähän peittikin näkymää.
Illalla pääsimme kokeilemaan hostellimme hauskaa pientä ulkouima-allasta, jollainen tuntuu olevan jokaisessa talossa Rotoruassa. Vesi tosin oli niin kuumaa, ettemme saunasta vieroittuneina voineet siellä kauaa loikoilla.
Viimeisenä Rotoruan päivänä pohdiskelimme valintaa museon ja kaupungin kiertämisen välillä, ja synkistä pilvistä huolimatta päädyimme kävelyyn. Onneksi, sillä Rotoruassa on paljon merkkejä geotermisestä aktiivisuudesta, joita pääsee ihan ilmaiseksi katsomaan.
Tässä Rachelin altaasta vesi on 212 Fahren-asteista, josta saimme muutaman epäonnistuneen laskutoimituksen jälkeen 100 Celsius-astetta.
Tämä ranta näyttää houkuttelevalta, mutta vesi on maidonvalkeaa rikistä.
Huolimatta kovista olosuhteista Rotorua-järven rannoilla talvehtii valtavasti lintuja. En ole koskaan nähnyt niin paljon lintuja kerralla kuin tänään, enkä tietenkään tunnistanut niistä kuin muutaman lajin. Tässä kuvassa hyttysinä näkyvät täplät ovat oikeasti pääskysiä, jotka ilmeisesti löytävät hyvin ruokaa rikkipitoisesta ja rehevöityneestä järvestä.
Järvessä ui erilaisten sorsien lisäksi muunmuassa maatiloilta karanneita hanhia sekä Australiasta koristeiksi tuotuja mustia joutsenia, jotka olivat synkän kauniita.
Tässä kohdassa lintuja oli myös valtavasti. Yritä bongata kuvasta pingviini! Emme olleet uskoa silmiämme mutta pakko on, kun netti väittää Uudessa-Seelannissa asuvan kuusi pingviinilajia.
Seuraavaksi kävelimme Kuirau-puistoon, joka on täynnä kuumia lähteitä. Tässä kohdassa kokonainen pieni järvi höyrysi, mutta hajua ei enää huomannut. Muutamassa päivässä näihin huuruihin melkein tottui.
Maisemat Rotoruassa ovat paikoitellen aika karut. Ei ihmekään kun miettii, millainen kiehuminen pinnan alla tapahtuu. En tiedä onko sitä turvassa vaikka kulkisikin vain merkityillä reiteillä, jos maa päättää vähän kiehahtaa.
Tässä kohdin muta kiehui erityisen kovasti, ja pienestä pisteestä nousi paljon höyryä.
Rotoruan museolle meillä ei ollut enää aikaa, vaan palasimme hetkeksi bloggaamaan hostelille. Siellä koimme yhden uuden ahaa-elämyksen, sillä hostelille ostetuissa Tui-oluissa oli tutun näköisen linnun kuva. Tajusimme siis tänään jopa nähneemme Tuin, mutta emme osanneet yhdistää tämänpäiväistä kaunista laulua siihen.
Uuden-Seelannin matkamme lähestyy loppuaan, mutta matkustamme vielä pariksi yöksi pääkaupunki Aucklandiin, josta lento Fidzille lähtee sunnuntaina. Sieltä ei varmaan blogin päivitys onnistu rahallakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti