Rotasta härkään

Vuosi vaihtui uudemman kerran viime sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, kun täällä päin maailmaa juhlittiin kiinalaista uutta vuotta. Nykyään eletään siis härän vuotta, minkä on voinut huomata Chinatownia koristavista härkäkoristeista. Ikävä kyllä en saanut kuvaa koristeesta, missä rotanvuoden vaihtumista häränvuodeksi esittivät hiiret, jotka vetivät lehmää perässään.

Emme saaneet uudenvuoden pitkäksi viikonlopuksi menolippuja pois Singaporesta, joten jäimme tänne katsomaan vuoden vaihtumista. Paikalliset tosin varoittelivat, että lähes koko kaupunki sulkeutuu silloin. Ennen vuoden vaihtumista ehdimme kuitenkin käydä kahdesti Chinatownissa, ja markkinahumussa ei kaupungin nukkumista kyllä huomannut. Tässä kuva kadulta, missä myytiin lähinnä perinteisiä keksejä sekä punaisia koristeita.










Onnellisten sattumusten johdosta pääsimme kokemaan perinteistä uuden vuoden juhlintaa kahteenkin otteeseen. Ensimmäinen juhla-ateria oli steam boat -ravintolassa. Steam boat (Kiinassa hot pot) on pöydän keskellä kiehuva kattila, jossa oleviin kahteen liemeen pudotetaan ruokaa ja odotetaan sen kypsymistä. Opiskelijaporukalla steam boatia syödessä aikaa kului kaksi tuntia, ja kattilan kautta käyneen ruoan määrän täytyi olla melkoinen.

Toisen perinteisen päivällisen söimme erään ystävällisen singaporelaisperheen luona, joka oli kutsunut uudenvuoden aatoksi luokseen noin kaksikymmentä vaihto-opiskelijaa Hongkongista, ja ystäväni kautta mekin saimme kutsun. Hauskin ateria ja ohjelmanumero noissa juhlissa oli raw fish saladin syöminen. Raakaan loheen sotkettiin vihanneksia, seesaminsiemeniä ja vielä jotain muuta. Salaatin sotkemiseen keskityttiin monen ihmisen voimin, sillä sitä piti sekoittaa mahdollisimman korkealta. Kaiken tämän sähläyksen jälkeen salaatti maistuikin erinomaiselta.










Ihan pelkkää syömistä uudenvuoden loma ei ollut, siellä kiertelimme myös eri puolella kaupunkia. Uusi harrastukseni on mennä alueille, joihin kartassa on merkitty pelkkää tyhjää vihreää, sillä monesti siellä on kuitenkin katuja ja rakennuksia. Tämä selvisi, kun matkaopas suositteli intialaista ravintolaa paikasta, jossa ei karttani mukaan pitänyt olla yhtään mitään. Voisin ehkä hankkia vähän avarakatseisemman kartan.

Eilen lähdimme vaeltelemaan Bukit Timahin luonnonpuistoon, joka on keskellä Singaporea. Se on toinen kahdesta paikasta maailmassa, missä on alkuperäistä sademetsää keskellä kaupunkia. Toinen löytyy Rio de Janeirosta. Puisto oli kyllä vaikuttava, vaikka siihen olikin helppo tutustua valmiiden polkujen avulla. Kuljimme puistossa saksalaisen Alexin sekä hongkongilaisten Carmenin ja Danielin kanssa. Kansallisen vapaapäivän takia puistossa oli melko paljon muitakin kulkijoita, mutta onneksi kaikki eläimet eivät ihmisiä säikkyneet. Makakit olivat vastassa jo puiston parkkipaikalla, ja niiden valokuvaamiseen menikin paljon aikaa.













Bukit Timahissa vaeltelu oli hyvää harjoitusta ensi viikonloppua varten, sillä silloin lähdemme käymään Tonin ja Alexin kanssa Malesiassa, Cameron Highlandsissä. Se on nimensä mukaisesti ylänkö, ja kävelyreittien pitäisi olla turistiystävällisiä. Vaikka teemmekin vain pari päiväretkeä, pitää pakata paljon lämmintä vaatetta mukaan. Siellä seitsemän tunnin bussimatkan päässä lämpötila saattaa nimittäin laskea yöllä alle kahdenkymmenen!

Urbaanista Ubiniin

Vaihto-opiskelu ei tunnetusti ole ihan pelkkää opiskelua, vaikka opiskelen täällä melkein yhtä paljon kursseja kuin paikalliset (neljä viidestä). Monen kohdalla vaihtoon lähtö tarkoittaa juhlimista monta kertaa viikossa, kun taas toisille Singapore tarjoaa hyvän mahdollisuuden matkustaa joka viikonloppu uuteen kohteeseen ulkomaille. Kumpikaan noista vaihtoehdoista ei kuitenkaan ole minulle se, mitä vapaa-aikanani haluaisin tehdä. Sen sijaan olemme Tonin kanssa keskittyneet tutustumaan ruokakulttuurin lisäksi Singaporeen ja sen moniin kaupunginosiin.

Vaikka Singapore on kaupunkivaltio, tuntuu siltä, kuin täällä olisi monta pientä kaupunkia vieri vieressä. Vanhojen etnisten kaupunginosien lisäksi täältä löytyy itälaidalta uusia tyylikkäitä pastellinvärisiä huviloita, ja länsilaidalta ränsistyneempiä kerrostaloja. Tuloerojen lisäksi kaupunginosien vaihtelevuus kertoo myös Singaporen rakennuspolitiikasta. Singapore valtaa itselleen koko ajan uusia alueita mereltä, mutta on kaupunkiin onneksi jätetty myös viheralueita. Viime viikolla tutustuimme muutamaan niistä.

Lähellä kaupungin keskustaa, Sentosan huvisaarta, on suuri Mt Faber -puisto. Sinne päästäksemme jouduimme vähän kiipeämään, mutta näkymät olivat hienot.










Kaikki tähän mennessä näkemämme keskustan puistot ovat joko olleet pelkkää tylsää nurmikenttää tai sitten selkeästi merkittyä ja usein päällystettyjä polkuja. Selkeys ei toki haittaa, kun kaikki varoituskyltitkin ovat kohdallaan. Tiedä sitten, miten tuohon "pärjäile" -kehoitukseen pitäisi suhtautua.










Lauantaina löysimme matkaoppaan avulla reissun tähän asti parhaimman kohteen, Pulau Ubinin saaren. Matkustimme saarelle metron, bussin ja veneen yhdistelmällä, ja tuntui kuin matkalla olisi ylittänyt valtion rajan. Pulau Ubin kuitenkin kuuluu Singaporeen, vaikka se onkin ihan Malesian rajan tuntumassa. Saarta mainostetaan Singaporeksi 60-luvulla, mutta sillä ei viitata hippikulttuuriin tai maan itsenäistymispyrkimyksiin. Sen sijaan Ubin on ilmeisesti ainut paikka Singaporessa, jonne kehitystä ei ole viety väkisin. Sen harvat asukkaat asuvat vielä huterissa mökeissä, viljelevät kasveja tai mereneläviä, eikä vesijohtovesi ole juotavaa. Turistikohde Ubin silti on, autenttisuutensa takia.










Me vuokrasimme saarelta maastopyörät, jotta jaksoimme kiertää koko kylän. Pyöräillessä näimme paljon metsää, muutaman vanhan vedellä täyttyneen louhoksen, sekä Malesiaan johtavan vesireitin. Se oli tiukasti aidattu.










Ehdottomasti hienointa saarella oli luonto. Apinoita tai harvinaisia lintuja emme onnistuneet näkemään, mutta niiden ääniä luulimme kyllä kuulevamme senkin edestä. Jotain kameraan kuitenkin tarttui pienellä kierroksella mangrove-suistolla. Tämä tyyppi poseerasi kameralle useita minuutteja.










Ihan sademetsässä ei kuitenkaan voinut kuvitella olevansa, sillä lentokoneita lensi jatkuvasti saaren yli, ja vesi oli todella likaista. Epäilen kovasti saaren esittelytaulun väitettä, että Pulau Ubinilla olisi dugongille, merilehmälle, soveltuva elinympäristö. Ehkä joskus pari sataa vuotta ja pari sataa miljoonaa laivaa sitten.

Ubinin jälkeen olikin aika palata Singaporen todellisuuteen ja mennä katsomaan kaupungin suurinta ostoskeskusta. Siellä eksyi jatkuvasti, emmekä tainneet mennä yhteenkään kauppaan supermarkettia lukuunottamatta. Kävimme ainoastaan katsomassa ostoskeskuksen, tai oikeastaan ostoskeskuksien ryhmittymän, keskellä olevaan maailman suurinta suihkulähdettä. Suurimman osan ajasta se näyttää tylsältä, sillä se ei ole toiminnassa. Ihmiset käyvät silti koskemassa sen vettä, uskoen sen tuovan onnea ja rikkauksia. Kiinalaisen perinteen mukaan sisäänpäin virtaava vesi symboloi rikkauksien saamista, eli suihkulähde on siis hyvä tekosyy tuhlata lisää rahaa viereisissä kaupoissa. Kuva näyttää suihkulähteen olevan melko vaatimaton myös päällä ollessaan, mutta vetonaula se onkin iltaisin, kun sen ympärillä pyörii valoshow. Se jäi meiltä kuitenkin toiseen kertaan.










Vaikka retkeilemällä oppiikin paljon tästä maasta, olen viisastunut paljon myös istumalla luennoilla. Introduction to Politics -kurssilla kuulin, että singaporelaiset maksavat korkeintaan 20 prosenttia tuloistaan veroja valtiolle. Luennoitsija sanoi ihan suoraan, että siihen verrattuna skandinaavinen järjestelmä 50 prosentin veroluokkineen on naurettava. Hän kuitenkin myös lisäsi, että kyse on vaihtokaupasta valtion ja sen kansalaisten välillä, eli skandinaavit saavat kyllä paljon vastineeksikin. Yritän nyt kiinnostuneena ottaa selvää, mihin Singapore vähiä verorahojaan käyttää, ja onko se paikallisten mielestä riittävää. Ainakin maksuton koulutus ja laadukas koulujärjestelmä Suomessa herättävät täällä kateutta. Vaihto-opiskelu opettaa siis nopeasti minutkin arvostamaan omaa kotimaataani.

Kouluun

Viime viikolla aloitin opiskeluni National University of Singaporessa rekisteröitymällä ja hankkimalla opiskeluviisumin. Nyt minut siis lasketaan muutaman kuukauden ajan kuuluvaksi Singaporen 4,8 miljoonan asukkaan joukkoon. (Vain 3,6 miljoonaa tuosta määrästä on varsinaisia kansalaisia, tämän opin sosiologian luennolla.) Perjantaina meille vaihto-opiskelijoille järjestettiin orientaatio, jossa johtoajatuksena oli hauskan pitämiseen kannustaminen. Mukavan positiivinen viesti kyllä, mutta jonkinlainen informaatio kurssien käymisestä olisi myös ollut tarpeeseen.

Vaikka luentoni alkoivat virallisesti vasta eilen, osallistuin perjantai-iltana luennolle Singlishistä, joka on paikallisten puhuma murre. Singlish on pääpiirteissään englantia, mutta kielioppi sekä sanasto ovat sekoituksia eri kielistä, erityisesti hokkienista sekä malaijista. Esimerkiksi: Let's go makan, lah, tarkoittaa yksinkertaisesti syömään menemistä. Luennoitsijan mukaan tämä sivusto kertoo lisää singlishistä: http://talkingcock.com/.

Viikonloppuna käyttäydyimme Tonin kanssa aidon paikallisesti, ja menimme lauantai-iltana pohjoissingaporelaiseen kauppakeskukseen. Metromatkalla sinne näimme oikeita metsiä, mutta kauppakeskus olikin melkein Malesiassa. Keskeltä tungosta löysimme joitakin vaatteita sekä paikallisia herkkuja, kuten ais kacangia. Sunnuntaina olimme muiden vapaapäiväänsä viettävien kanssa Botanical Gardenissa, joka on suuri puisto melko lähellä asuinpaikkaani. Puiston nähtävyys on suuri orkideakokoelma, josta en millään meinannut saada Tonia irti. Kuva kertonee enemmän.













Omista orkideakuvistani en kehtaa näyttää kuin yhden esimerkin.










Maanantaina pääsin vihdoin aloittamaan opintoni. Heräsin tolkuttoman aikaisin ehtiäkseni ajoissa kello yhdeksän luennolleni, sillä koulumatka saattaa ruuhkabussissa kestää jopa tunnin. Luentopaikalla kuitenkin huomasin eräältä lukuisista kurssin nettisivuista, etteivät luennot vielä alkaisikaan. Onneksi aamupäiväni jäi vapaaksi, sillä sain viettää sen byrokratian rattaissa juosten. Kävi nimittäin ilmi, etteivät vaihto-opiskelijat pysty ilmoittautumaan harjoitusryhmiin internetissä, vaan joutuvat kysymään jokaista ryhmää erikseen eri toimistoissa. Nyt kahden päivän kyselyjen jälkeen olen saanut selvitettyä kaksi viidestä harjoitusryhmästäni kuntoon. Nekin kaksi onnistuivat vasta toisella yrityksellä. Kovasti mainostettu paikallinen tehokkuus sai kyllä taas pahan kolauksen.

Byrokratian vastapainoksi huomasin parin kurssin olevan todella mielenkiintoisia, ja tällä hetkellä suunnittelen käyväni yhtä paljon insinööritieteitä kuin sosiologiaa, lisättynä yhdellä kommunikointikurssilla. Yhteiskuntaopin kursseissa minua kiehtoo kriittisyys, mikä on tullut esille jo ensimmäisillä luennoilla. Singaporen yhteiskunta -kurssin luennoitsija aloitti luentonsa lauseella: Let us stand for the national anthem. Lyhyen ja hämmentyneen tauon jälkeen hän lisäsi: I was just joking. Tuo luennoitsija myös kielsi meitä tuomasta nauhureita mukaan ensi viikon luennolle, koska silloin aiheena olisi politiikka. Pisara toisinajattelua voisi piristää näkemystäni tästä yhteiskunnasta, koska ulkopuolisen silmissä lähes kaikki täällä toimii erittäin hyvin.

National University of Singapore, eli lyhyemmin vain NUS, on yli 30 000 opiskelijan yliopisto. Yliopiston kampuksella kulkee neljä sisäistä bussilinjaa, sillä kampus on lähes Hervannan kokoinen. Minulla onkin ollut hieman vaikeuksia suunnitella liikkumistani luennolta toiselle, koska en osannut pysyä vain yhden tiedekunnan kursseissa. On kuitenkin mielenkiintoista nähdä useita osia yliopistosta ja verrata sitä siihen, mihin on Suomessa tottunut. Tässä kuva insinööritieteiden tiedekunnan sisäpihalta.










Mielikuva on hieman pehmeämpi mitä Suomessa, ja itse asiassa teollisen lämmönsiirron luennolla oli yllättävän paljon tyttöjä. Lisää stereotypioita kenties rikkoo tämä kuva, joka on Taiteiden ja sosiologian tiedekunnasta.










Näin täällä tropiikissa opiskellaan. Blogiani voi muuten vihdoinkin kommentoida kuka tahansa, kun muutin hieman sen asetuksia.

Majoittuminen

Pääsin eilen muuttamaan asuntooni National University of Singaporen suunnalla. En saanut asuntoa yliopistolta, mutta täältä Commonwealthista on sinne vain muutaman kilometrin matka. Matkustin asunnolle metrolla, jossa keräsin kummeksuvia katseita 20-kiloisen rinkkani kanssa. Eräs vanhempi paikallinen nainen jopa rohkaistui avaamaan suunsa ja kysymään, kuinka jaksan kantamuksineni. En kehoituksista huolimatta kuitenkaan voinut laskea rinkkaani alas, enhän olisi saanut sitä enää uudestaan selkääni.

Olin maksanut vuokran asunnosta jo etukäteen, joten muodollisuuksien jälkeen sain avaimet ja pääsin kurkkaamaan asuntoa. Kämppä on tarkoitettu neljälle hengelle, ja siinä on kaksi makuuhuonetta. Olin kämppään ensimmäisenä saapunut asukas, joten sain kunnian huomata, ettei hanoista tule vettä eikä kämppää ole kunnolla siivottu. Kerrottuani ongelmista parille eri henkilölle ne korjattiin melko nopeasti, ja aloilleen asettuminen tuntui paremmalta.

Tässä kuva huoneestani, jossa siis on kaksi sänkyä, työpöytää ja kaappia. Huonekalut ja kodinkoneet ovat uusia, sillä tämä on ilmeisesti yliopistolleni uusi asumisjärjestely. (En sitten valinnut itse lakanoideni väriä.)










Asunnosta löytyy myös tilava olohuone, keittiö sekä vessasuihkuyhdistelmä. Huonekaluja ja kodinkoneita riittää, mutta kaikkea pientä on tänne pitänyt ensimmäisenä asukkaana hankkia. Jännintä tässä kämpässä on roskaluukku, jota pitkin roskat putoavat kolme kerrosta. Sinne täällä heitetään kaikki, kierrättämään kun ei tässä maassa vielä ole opittu.










Asunto sijaitsee kolmikerroksisessa rivitalossa, joka on rauhallisella paikalla. No, takapihalla kyllä kulkee parin tunnin välein Malesian juna, mutta metrolinja on sopivasti puolen kilometrin päässä. Näkymä takapihalle on melko rauhoittava. Takapihan halki kulkee polku, jota monet lenkkeilijät käyttävät. Uskallan siis ehkä mennä mukaan sitten joskus, kun totun edes vähän tähän ilmastoon.










Kartan mukaan asun muutaman kilometrin päässä yliopistolta, joten kävelin sinne tänään aamulla katsomaan paikkoja. Matka olikin odotettua pidempi, sillä siihen meni yli tunti. Matkallani en nähnyt oikeastaan ketään muita oikeita kävelijöitä, sillä täällä ei todellakaan ole tapana kävellä minnekään. Pidempien kävelyreittien valitseminen on vaikeaa, koska katuja ei ole suunniteltu viemään kävelijöitä järkevästi paikasta toiseen. Epäilen, että kävelyn välttämisellä halutaan osoittaa korkea elintaso ja mahdollisuus siistiin sisätyöhön. Kuitenkin monet ovat täällä ulkotöissä kunnostamassa puistoja tai rakennuksia, joten kuumuus ei voi olla ainut syy liikkumisen välttämiseen. Minulle se voisi kyllä olla, mutten silti aio vielä luovuttaa ja siirtyä pelkästään bussimatkustajaksi.

Myöhemmin tänään lähdin kävelemään toiseen suuntaan, kohti Queenstown Communal Librarya. Olin sen suhteen toiveikas, sillä Singapore tuntuu panostavaan paljon asukkaidensa viihtyvyyteen. Kirjasto olisikin ollut löytö, ellei kirjastokortti maksaisi ulkomaalaiselle yli 50 dollaria. Täytyy siis turvautua yliopiston kirjastoon, joka luultavasti on monialayliopistolla kattava. Queenstownin kirjastosta löysin kuitenkin ilmaista luettavaa Bookcrossing-pöydältä, jonka kautta on tarkoitus kierrättää kirjoja lukijalta toiselle.

Vaikka en kovihn hyvin vielä olekaan sopeutunut tähän maahan, alkaa moni asia jo luonnistua. Tänään osasin ensimmäisen kerran väistää ihmisiä kadulla vasemmalle tien oikean reunan sijasta. Katuja ylittäessäni katson kyllä vieläkin vaistomaisesti ensimmäisen kerran aina vasemmalle, vaikka autot tulevat oikealta. (Täällä on siis vasemmanpuoleinen liikenne brittien peruina.) Singaporelainen lähiöelämä alkaa myös sujua, sillä huomasin löytäväni tarvitsemiani tavaroita paristoista peittoon paljon paremmin pikkukojuista kuin supermarketista. Pikkukojuista hankin ruokanikin, sillä kasvissyöjää ymmärretään täällä keskustaa paremmin. Tässä ihmettelemistä suomalaiselle: terveellistä take away -ruokaa.

Hälinää ja kulttuurin oikkuja

Päivitysrytmini on heti muutaman päivän jälkeen hidastunut, kun on pitänyt hoitaa enemmän asioita ja katsella vähemmän nähtävyyksiä. Muutaman päivän aikana olemme avanneet paikallisen pankkitilin, tehneet kohtuuhintaisia vaateostoksia kaukana turistipaikoista ja vaihtaneet hostellia. Toni kävi lisäksi aloittamassa singaporelaisen yliopistouransa orientaatiotilaisuudessa.

Uusi hostellimme on myös Little Indiassa. Meillä on noin kuuden neliömetrin huone, jossa oli yllätykseksemme kerrossänky. Yhteiset tilat ovat kuitenkin siistit ja hostelli rauhallinen, joten aiempaa hostellia edullisemmalla hinnalla tässä on mielellään kolme yötä. Tässä kuva lukaalistamme.













Alan jo kyllästyä ydinkeskustan ja Little Indian meluun sekä ruuhkaan, vaikka ne aluksi tuntuivatkin hauskoilta. Kaduilla ja kaupoissa saa keskittyä pujottelemiseen ihmisjoukossa, erityisesti näin viikonloppuna. On mukava päästä maanantaina muuttamaan Commonwealthin kaupunginosaan, siellä pitäisi olla vähän rauhallisempaa. Commonwealth on muuten aika osuva nimi lähiölle, erityisesti tässä maassa.

Kulttuurishokki taitaa myös hieman vaivata, sillä niin monet asiat ovat ehtineet täällä jo yllättää. Suosikkiharrastukseni, uusien ruokien kokeileminen, on osoittautunut yllättävän vaikeaksi. Suomessa olen lähes kasvissyöjä, enkä syö punaista lihaa juuri koskaan. Olen jo pari kertaa luullut täällä tilaavani kasvisruokaa (jotain veg-alkuista), mutta se on silti sisältänyt lihaa. Erityisesti kiinalaista ruokaa tarjoavissa paikoiksi kasvisruokanimityksen saa ilmeisesti kaikki, mikä vähääkään sisältää kasviksia. Ja niitä ei kovin monissa ruoissa ole... Kalaa ja kanaa tilaamalla yleensä välttyy ikäviltä yllätyksiltä, mutta olipa kerran kalapullissakin lihaa sisällä.

Vähemmän vakava ruokaselkkaus sattui eilen, kun erinomaisen Raj-kasvisravintolan intianenglantia puhuvat tarjoilijat eivät oikein ymmärtäneet meitä, emmekä me tietenkään heitä. Tilasimme saman pääruoan molemmille, mutta se tuotiin vain yhteen kertaan. Syötyämme sen tilasimme toisen ruoan, ja painotimme moneen kertaan haluavamme sen vain yhtenä. Onnistuihan tilaus lopulta, mutta tarjoilijoita kyllä nauratti. Ruoan valokuvaaminen huvittaa myös aina kaikkia muita ravintoloissa, ja tänään se oli jo ehditty kieltää yhdessä ruokapaikassa ennen meidän sinne saapumistamme.

Kuvassa toinen ruokalajimme, matar paneer. Se sisälsi raejuustoa ja herneitä. Intialainen ruoka ei ole pettänyt täällä kyllä vielä kertaakaan.













Singaporen sanotaan olevan kilpailuhenkinen yhteiskunta ja Tonin yliopistolla varoitettiin jo kaiken hektisyydestä, mutta me emme ole huomanneet kiirehtimistä. Pankkitilin avaamisessa meni odotteluineen ja paperien täyttämisineen pari tuntia, mutta valitsimme kyllä ruuhka-ajan tilin avaamiseen. Itseäni kummastuttaa paikallisten ajankäytössä erityisesti metrossa matkustamisen erot verrattuna länsimaiden suurkaupunkeihin. Pisimmät metromatkat saattavat kestää täällä tunnin, mutta yleensä ihmiset ovat tekemättä mitään matkojen aikana. Ei siis mitään kiireisten pörssihaiden jatkuvaa työntekoa tai tauotonta opiskelua. Lounaan tai kahvin nauttiminen kätevästi pitkällä metromatkalla ei myöskään onnistu, kun ruoka ja juoma ovat kiellettyjä.

Kiireetön elämänrytmi on ärsyttävää silloin kun joutuu jonottamaan kauan jonnekin tai hidastamaan kävelyään kadut tukkivien laahustelijoiden vuoksi. Usein kiireettömyys on kuitenkin vain hauskaa, kun ihmiset malttavat iltaisin käydä ulkona syömässä ja jutella tuttaviensa kanssa tuntikaupalla. Jotain siitä voisin ehkä ottaa mukaani Suomeen...

Singaporen luulisi olevan malliesimerkki suvaitsevaisesta yhteiskunnasta monikulttuurisuutensa ja politiikkansa takia, mutta käytännössä ei näin aina ole. Voi olla, että singaporelaiset ovat tottuneet oman maansa eri etnisiin ryhmiin, mutta muiden maiden vähemmistöt herättävät silti ennakkoluuloja. Olimme tänään katsomassa elokuvaa Australia, jossa korostettiin maan aboriginaalien kulttuuria. Aina vanhan aboriginaalimiehen tullessa kuvaan yleisö naurahti, mieshän oli kulttuurinsa tapaan melko kevyesti puettu. Näiden väärään paikkaan osuneiden naurujen lisäksi saimme välillä kuunnella syviä huokauksia, kun elokuvan päätähteä näytettiin. Tällaisia tunteenpurkauksia harvemmin Suomessa kuuluu :)

Lopuksi hieman perspektiiviä siitä, kuinka pieniä ihmiset lopulta omine tottumuksineen ja tapoineen ovat.

Uudenvuodenaatto

Uudenvuodenaattona lähdimme katsomaan Orchard Roadia, joka on Singaporen kuuluisin ostospaikka. Aatto oli mitä ilmeisemmin vapaapäivä suurimmalle osalle kaupunkilaisista, sillä kadulla riitti ihmisiä. Pistäydyimme vain muutamaan kauppaan parin kilometrin kadun varrella, sillä Guccit ja Pradat eivät aivan sovi budjettiin. Jotain Orchard Roadin yltäkylläisyydestä ja prameudesta kertoo seuraava kuva joulukoristeesta.













Orchard Road muuttuessa Tanglin Roadiksi löysimme eräästä ostoskeskuksesta ruokapaikan. Ostoskeskus oli täynnä muita länsimaalaisia, ja sen ruokakauppa myi muunmuassa pakastepizzoja. Me söimme silti Singaporen epävirallista kansallisruokaa, chicken ricea. Chililime-kastike oli vahvaa.

Tässä hauska kuva eräältä metroasemalta. Asemilla on kaikki mahdollinen kiellettyä, myös kansallishedelmä durian. Syy sen erilliskieltoon on todennäköisesti kuuluisa paha haju.













Illalla kuljimme China Townin ja Boat Quayn kautta kaupungin konserttitalolle, mikä on suosituin paikka katsoa ilotulitusta. China Townissa yritin ostaa itselleni laukkua, mutta siitä vaadittava hinta yllätti. Kiinalaiseen tinkaamiseen tottuneena lähdin varomasti kysymään laukulle "best pricea", mutta hinta putosi ainoastaan neljänneksen. Koska minä olisin suostunut maksamaan laukusta korkeintaan neljänneksen alkuperäisestä 39 dollarin hinnasta, jäi laukku houkuttelemaan muita rikkaampia turisteja.

Myös China Townin ruokakadun hinnat olivat meille liikaa, joten päädyimme paikallisten suosimaan Maxwell Road Hawker Centreen. Siellä söimme reissun tähän asti parasta ruokaa, nimittäin Fried Fish Dong Yamia. Chilin määrä oli tällä kertaa juuri sopiva, kun hiki ei noussut liikaa pintaan.










Kello kymmenen jälkeen alkoi tuntua siltä, kuin koko Singapore olisi liikkeellä ulkona kaduilla. Yritimme löytää tietämme konserttitalo Esplanadille, mutta liikenteenohjaus ja jonot alkoivat jo noin kilometri ennen sitä. Olisimme voineet jäädä Marina Bayn ylittämälle sillalle katsomaan ilotulituksia, mutta väentungos ei houkuttanut. Jo yhdeltätoista kaikki lähimmät kulkuväylät olivat tukossa. Singaporelaiset näyttivät olevan pieniä lapsia myöten kuin kotonaan tungoksessa, mutta Suomen väljyyteen tottuneena se ei meitä houkuttanut. Arviomme ihmismäärästä oli miljoona, mutta tarkempi luku taisikin olla 250 000. Kuljimme ihmismassassa vastavirtaan ja löysimme lopulta rauhallisen paikan kadun varrelta, josta oli avoin näkymä ilotulitteisiin.

Marina Bayn ilotulitus oli suuri ja varmasti kallis, mutta kuitenkin pettymys. Tampereen itsenäisyyspäivän tulitukset ja Porin 450-vuotisjuhlan ilotulitus ovat olleet koreografisesti hienompia. Tulitus ei myöskään kovin kauan kestänyt, joten olimme tyytyväisiä jäätyämme kauas pääpaikalta. Tässä kuitenkin Tonin ottamia kuvia showsta.