Kolmen tunnin aamulennon jälkeen saavuimme Uuden-Seelannin eteläsaarelle pari tuntia ennen auringon laskemista. Maisemat lentokoneesta lupasivat hyvää.
Lentokentän terminaalista ulos astuessa huomasi kylmän tuulen, mutta tällä kertaa olin varautunut siihen villapaidalla. Christchurch on Uuden-Seelannin toiseksi ja eteläsaaren suurin kaupunki, mutta pieneltä se vaikutti. Hostellimme oli mukavasti pienen ydinkeskustan laidalla, mutta silti edullinen. Näissä vähemmän kuuluisissa Uuden-Seelannin kaupungeissa hostellit ovat lähes yhtä halpoja kuin Aasiassa.
Christchurchin keskusta on muodostunut katedraalin ympärille, jonka avulla onkin helppo aina paikantaa itsensä.
Sen vieressä on vaikuttava muistomerkki niille uusiseelantilaisille, jotka menehtyivät toisessa maailmansodassa. Uusi-Seelanti ei koskaan joutunut varsinaisesti sotaan, mutta monet sen kansalaisista kuitenkin taistelivat liittoutuneiden puolella ympäri maailmaa, erityisesti ilmavoimissa.
Tutuistumme Uuden-Seelannin sotahistoriaan enemmän seuraavana päivänä käydessämme Air Force Museumissa. Siellä oli esillä vanhoja lentokoneita, ja lisäksi näyttely sodan aikaisesta asumisesta. Myös Uudessa-Seelannissa jouduttiin säännöstelemään elintarvikkeita ja tavaroita sodan aikana. Kuitenkin maa selvisi sodasta ilmeisesti paljon muita paremmin, sillä 1950-luvulla siellä oli maailman toiseksi korkein elintaso.
Kävimme ilmavoimamuseossa paikallisbussilla, ja matkalla näimme, kuinka laajalle Christchurch onkaan levinnyt. Pieniä keskustoja on ydinkeskustankin ympärillä, sekä erittäin paljon autoliikkeitä. Vaikka Uuden-Seelannin kaupungeissa tuntuukin olevan melko toimiva joukkoliikenne ja pitkän matkan bussit ovat edullisia, tuntuu oma auto olevan kuitenkin kaikille itsestäänselvyys. Amerikkalaiseen tapaan drive in -paikkoja on myös kaikkialla, samoin Australiassa. Siellä näin jopa drive in -viinakaupan.
Museolta palatessamme pysähdyimme keskustaan lounaalle, ja löysimme onnekkaasti hienon intialaisen ravintolan lounastarjouksen. Tuota turvallisen tuttua ruokaa olikin tullut ikävä erilaisten kasviskebabien jälkeen.
Lounaan jälkeen hyppäsimme uuteen bussiin ja ajoimme viereiseen Lytteltonin pikkukaupunkiin. Sinne mentiin vuorien ali, ja paikan päällä kiipesimme niin korkealle kuin pääsimme.
Lauantaiaamuna oli herätys taas viideltä, ja yllättävän pirteinä jaksoimme siirtyä pimeään syysaamuun odottamaan seuraavan matkan alkamista. Olimme ostaneet etukäteen Tranz Coastal -junaliput, ja pääsimme minibussilla rautatieasemalle. Meidän oli ensin tarkoitus ostaa Uuden-Seelannin bussipassi, joka olisi sisältänyt tietyn määrän matkustustunteja. Sitä mainostettiin edullisimpana tapana matkustaa, mutta onneksi tarkistimme yksittäisten matkojen hinnat ennen tuon passin ostamista. Melkein jokaiselle bussimatkalle myydään halpoja nettilippuja ilman peruutusoikeutta, ja niitä ostamalla bussipassi ei kannata. Passi-ideasta luovuttuamme saimme myös mahdollisuuden matkustaa junalla eteläsaaren pohjoiskärkeen, ja siitä muodostuikin upea matka.
Juna lähti pohjoista kohti hieman ennen auringonnousua.
TranzScenic-junat, joiden nimi tulee tietysti upeista maisemista, ovat lyhyitä. Meidän junassamme oli vain neljä vaunua, mutta yksi niistä oli näköalavaunu. Se oli ulkotilaa, jossa oli hyvä hengittää raikasta meri-ilmaa ja katsella maisemia. Siirryimme ulkovaunuun vähän ennen kuin juna siirtyi ajamaan rannikkoa pitkin.
Matkalla näkyi paljon lehmiä, mutta vielä enemmän lampaita. Jyrkissä rinteissä seisoskelevia eläimiä katsoessani muistin, miten joskus uskoin tarinaan alppilehmistä, joiden jalat olivat eri pituiset vuoristossa elämisen mahdollistamiseksi...
Rannikkoa pitkin ajaminen oli mahtavaa, vaikka tuuli ja tiuhasti esiintyvät tunnelit toivatkin oman lisäjännityksensä ulkovaunussa matkustamiseen. Meren aaltojen lisäksi onnistuimme näkemään satoja hylkeitä, paljon merilintuja sekä jonkun vähän suuremman, joka roiskutti vettä kauempana rannasta. Liikkuvasta junasta ei kuitenkaan onnistunut kuin upeiden maisemien kuvaaminen.
Kaikourassa pysähtyessämme lumihuippuiset vuoret olivat myös lähellä.
Juna saapui viiden tunnin matkan jälkeen Pictonin pieneen rannikkokaupunkiin, jossa vaihdoimme pohjoissaarelle kulkevaan lauttaan.
Merimatkalla keli ei enää ollut niin upea kuin aikaisemmin, enkä päässyt sateen takia kunnolla ottamaan kuvia kapeista salmista, joiden läpi laiva ajoi.
Etelä- ja pohjoissaarten välillä on ihan avointa merta, ja laiva ehtikin vähän keikkua siinä välillä.
Keikkumisen syykin selvisi mennessämme kannelle matkan loppupuolella. Tuuli oli niin voimakas, että Tonikin meinasi lähteä liukumaan laivan kannella sen voimasta.
Wellington
Wellingtoniin saapuessamme jo heti terminaalissa oli muistutus siitä, mistä tämä kaupunki nykyään tunnetaan. Sama asia on ehkä joskus ollut syynä siihen, että itse kiinnostuin Uudesta-Seelannista.
Vaikka Wellington on pienempi kaupunki kuin Christchurch, tuntui se paljon suuremmalta. Kaduilla oli liikettä suurkaupungin tapaan, ja talotkin olivat paikoitellen korkeita. Huomasimme myös, että vaikka Uudessa-Seelannissa on talvi alkamaisillaan ja turistisesongin pitäisi olla hiljentymässä, riitti Wellingtonissa turisteja. Kuusikerroksisessa YHA-hostellissamme oli paljon porukkaa, mutta onneksi olimme varanneet sen jo Singaporesta. Sitä vastoin emme olleet tajunneet varata etukäteen turistikierrosta Taru sormusten herrasta -elokuvien kuvauspaikoille, ja se aiheutti vähän ongelmia. Meillä meni paljon aikaa sopivan kierroksen löytämiseen, ja lopulta jouduimme ottamaan lyhyen ja ylihinnoitellun kierroksen.
Sunnuntaina vietimme suurimman osan päivästä Uuden-Seelannin kansallismuseossa Te Papassa, jota kaikki olivat kehuneet ja jonne pääsee ilmaiseksi.
Museossa oli valtavasti ihmisiä, koska Monet'n näyttely oli siellä viimeistä päivää. Emme halunneet jonottaa siihen tuntia, joten saimme rauhassa kierrellä muita näyttelyitä. Näyttelyitä oli monessa kerroksessa, mutta ehdimme kurkistaa muunmuassa maoreista kertovaan näyttelyyn. Vaikuttaa siltä, että Uuden-Seelannin alkuperäisasukkaita britit ovat kohdelleet hieman paremmin kuin alkuperäisasukkaita Australiassa, mutta eivät he Uudessa-Seelannissakaan ole olleet tasavertaisia kolonialistien kanssa. Maorin kielestä tuli virallinen vasta 1987, mutta nyt sitä näkee kaikkialla.
Kävimme myös maanjäristyksistä kertovassa näyttelyssä, jossa kävi ilmi, että Wellingtonissa maa järisee oikestaan koko ajan. Myöhemmin päivällä kuulimme pätevältä Sormusten herra -oppaaltamme, että edellisellä viikolla kaupungissa oli ollut normaali neljän richterin järistys, jonka monet olivat tunteneet. Wellington ei ilmeisesti kuitenkaan ole koskaan oikeastaan tuhoutunut maanjäristyksessä, vaikka se onkin kokenut kaksi suurta järistystä 1800-luvulla heti brittien tultua sinne. Vuoden 1855 järistys päinvastoin teki Wellingtonin, kun maa nousi useita metrejä ja ennen soisesta kaupungista tuli asumiskelpoinen.
Kesken museopäivää kävimme lyhyellä elokuvakierroksellamme, joka oli onneksi hauska. Ajoimme ensiksi Victoria-vuorelle, mistä näki koko Wellingtonin.
Vuorella myös koki taas sen tuulen, mistä Wellington tunnetaan. Onneksi nyt tuuli kuitenkin pohjoisesta, sillä etelästä eli Antartikselta tuleva kuulemma laskee lämpötilaa kymmenellä asteella.
Tuuleen saattoi oikeasti nojata.
Seuraavaksi siirryimme lähimetsään, jossa on tehty Sormuksen ritarien ensimäiset kuvaukset. Peter Jackson asui kuulemma ennen Victoria-vuoren lähellä ja ulkoilutti siellä koiraansa, ja sai siitä idean kuvata synkkiä kohtauksia lähimetsissään. Tässä kohdin hobitit putoavat maahan ryöstöreissullaan ja Frodo huomaa lähestyvän mustan ratsastajan.
Meidän käydessämme kuvauspaikalla siellä paistoi aurinko ja maassa oli neulasia, mutta elokuvassa paikka on hieman erinäköinen. Elokuvan tekijät olivat haalineet paikallisten ihmisten pihoista pudonneita lehtiä, joita sitten leviteltiin polulle.
Vaikka kierroksemme oli hieman kallis, rahoille sai silti hyvin vastinetta. Eihän tällaista ihan joka päivä koe.
Oppaamme osasi kertoa muitakin hauskoja esimerkkejä elokuvassa käytetyissä trikkikuvista. Elokuvasta voi huomata, etteivät erikokoiset hahmot kai koskaan kosketa toisiaan, koska kokoero on saatu aikaiseksi kuvakulmilla.
Seuraava kohta elokuvasta oli helposti tunnistettava, sillä siinä ei oltu niin paljon kikkailtu kuvaustekniikoilla. Kuvasta siis vain puuttuu sininen sävy ja yksi musta hevonen.
Lopuksi kävimme Wetalla, joka on elokuvien tehosteet, maskit, lavasteet, puvut ja kaiken muun sellaisen tehnyt yritys. Katsoimme siellä esittelyvideon yrityksestä ja sen jälkeen ihastelimme keräilyesineitä.
Lopuksi juoruja: Hobitti-elokuva tulee olemaan kaksiosainen ja osat julkaistaan luultavasti vuosina 2011-2012. Sormusten herra -elokuvia tehneet ihmiset ovat viime aikoina ilmestyneet Wellingtoniin ja huhutaan, että kuvaukset alkaisivat jo heinäkuussa. Jostain kumman syystä myös Viggo Mortensen ja Dominic Monaghan oli nähty kaupungissa samaan aikaan kun me olimme siellä. Toivoin vain, ettei heitä ole tungettu Hobittiin. Eräs tuttu haltia-kääpiö -pari sinne ilmeisesti on kuitenkin Tolkienin kirjan rivien välistä revitty.
Meitä oli Sormusten herra -kierroksella vain neljä ihmistä, joista yksi tyttö oli kotoisin Wellingtonista. Hän ei ollut nähnyt yhtään kokonaista elokuvaa trilogiasta! Oppaan mukaan wellingtonilaiset ovatkin jo kyllästyneet Sormusten herra -hehkutukseen ja ihmettelevät, miten turisteja virtaa sen takia edelleen kaupunkiin. Uuden-Seelannin matkailu on kuitenkin kasvanut elokuvien myötä valtavasti, ja uudet elokuvat kasvattanevat hyvin rahaa tekevää bisnestä edelleen.
Paikallisten välinpitämättömyys elokuvia kohtaan on ehkä kuitenkin saanut sen aikaiseksi, että elokuvien tekijät uskaltavat liikkua Wellingtonissa melko normaalisti. Näimme Wetalla jonkun elokuvien lavasteita tekevistä neroista, ja matkalle sinne bongasimme Peter Jacksonin auton. Elokuvien tekeminen taitaa siis olla vain ihan tavallisten ihmisten tavallista työtä, ehkä vain mielikuvitusta vaaditaan normaalia enemmän.
Kierroksen jälkeen palasimme vielä Te Papaan ihastelemaan valtavaa mustekalaa, joka oli löytynyt pari vuotta sitten Antarktiksen vesistä. Se oli nelimetrinen. Vaikean jäädyttämis- ja sulattaisoperaation sekä formaliinilla täyttämisen jälkeen se oli saatu näyttelyvalmiiksi. Tuo mustekala on painavin koskaan pyydystetty, mutta tutkijat epäilevät Antarktiksella elävän vielä paljon suurempia yksilöitä.
Sunnuntai-iltana kävelimme vähän ympäri Wellingtonia, mutta kaupunki oli täysin hiljentynyt lukuunottamatta yhtä ravintola- ja baarikatua. Tuntuu hassulta, että kaikki paikat sulkeutuvat täällä päin maailmaa viiden aikaan illalla. Niin kai se Suomessakin on, Singaporessa vain tottui toisenlaiseen rytmiin. Onneksi olemme päässeet tähän paikalliseen rytmiin kiinni, kun herätykset ovat aamuisin aina niin aikaisin. Wellingtonissa heräsimme maanantaina kuudelta ja lähdimme bussilla kohti pohjoista ja Taupo-järveä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti