Phuket, Thailand

Yliopiston lukulomalla lähdimme Tonin, Jessen ja Niinan kanssa neljäksi päiväksi Thaimaan Phuketiin. Phuketilla on jossain määrin huono maine ylenmääräisen turisminsa takia, mutta suurelta saarelta löytyy myös oikeaa Thaimaata. Me koimme palasia molemmista.

Lensimme Thaimaaseen halpalentoyhtiö Tiger Airwaysillä, joka vaikutti luotettavalta ja tarpeeksi mukavalta niin lyhyelle lennolle. Luksusmaisen Singaporen halpaterminaalin rinnalla Pirkkalan kakkosterminaali kalpenee, mutta Phuketin International Airport oli toista luokkaa. Sekä tullessa että lähtiessä jouduimme odottamaan lähes tunnin passintarkastusjonoissa, lähtiessä lisäksi ylimääräisessä läpivalaisussa. Aikaa tuolle kentälle kannattaa siis varata reilusti, me olimme siellä onneksi vahingossa kolme tuntia ennen paluulentoa.

Olimme varanneet majoituksen saarella Phuket Townista, joka on melko kaukana rannoista. Valinta osoittautui oikeaksi, sillä kaupunki tuntui aidolta matalalla kadun päällä roikkuvine sähköjohtoineen ja ravintoloineen, joista ei löydy englanninkielistä ruokalistaa. Onnistuimme kuitenkin tilaamaan ensimmäisenä iltana perinteistä phad thaita, nuudelimunakasta.










Hostellimme Phuket Backpacker oli kehuttu, ja ihan syystä. Kahden hengen huoneet omalla suihkulla olivat siistejä ja melko edullisia, eikä ilmastoinnin tilalla oleva puhallin kauheasti unia häirinnyt. Hostellissa asui nimensä mukaisesti reppureissaajia, koska rantoja suosivat turistit majoittuvat muualla. Viimeisenä iltana meillä oli mielenkiintoinen keskustelu muiden matkaajien kanssa siitä, mitä eroa on backpackerilla ja turistilla, ja emmekö me muka kaikki ole turisteja matkustaessamme vieraaseen maahan.

Ensimmäisenä aamuna lähdimme etsimään kaupungista ompelijaa, sillä se oli toinen reissun tavoitteista. Toinen oli snorklaamaan pääseminen. Olimme nähneet edellisenä iltana yhden ompelijan, ja sinne suuntasimme nyt. Tuo paikka oli löytö, sillä kolmen päivän kuluttua saimme erinomaiset kaksi mekkoa ja yhden miesten puvun mukaamme Singaporeen. Aluksi pukutilauksista ei tosin meinannut tulla mitään, koska olimme ilmeisesti hieman liian tiukkoja tinkaamisessamme. Lopulta saamamme hinta taisi olla hyvin edullinen, sillä niin hyvää jälkeä ompelijat tekivät. Jos joku aikoo suunnata Phuketiin, suosittelen mielelläni tuota paikkaa.

Pukutilauksen jälkeen lähdimme etsimään paikallisbussia, joka veisi meidät jollekin rannalle. Bussi löytyi, ja vajaan tunnin köröttelyn jälkeen olimme Karon-rannalla. Karon näytti ensimäisen kerran sen, millaista Phuketin rantaelämä on. Hienoja hotelleja, kalliita ravintoloita ja rihkamakojuja vieri vieressä reunustamassa pitkää ja suoraa hiekkarantaa. Yhdelle rannalle jäimme makoilemaan, jotta saisimme korkata uudet snorkkelit. Rannan kalamaailma ei ollut kummoista, eikä voimakkaiden aaltojen takia vesi ollut kovin kirkasta. Rannalla oli kuitenkin rentouttavaa, ja nopeasti horisonttiin putoava aurinko oli kaunis.










Nämäkin maistuivat rannalla, hinnat kun olivat murto-osa Singaporen vastaavista.













Seuraavana päivänä heräsimme aikaisin aamulla ehtiäksemme Phi Phi Donille lähtevään lauttaan. Olimme ostaneet vain meno- ja paluuliput laivaan, sillä kiertomatkat olisivat maksaneet huomattavasti enemmän. Phi Phi tuntuu olevan muodikkaampi matkustuskohde kuin Phuket, mutta meitä sekään ei vakuuttanut. Emme varmaankaan löytäneet Phi Phin paratiisimaisuutta siksi, että laiva jätti meidät pääsatamaan, josta pääsi kävellen vain yhdelle rannalle. Vesi oli siellä hyvin sameaa, ja snorklatessa pääsi ihailemaan ainoastaan hassuja pieniä kaloja, jotka rakensivat itselleen kolon hiekkaan ja peruuttivat sinne aina uhan lähestyessä. Olimme Phi Phin rannalla alkupäivän, ja pois lähtiessämme törmäsimme pitkään rannalla makoilevien turistien riviin ja taustalta kuuluvaan rasittavaan musiikkiin. Hyvä päästä pois.

Maisemat olivat kyllä hienot.










Illalla oli vuorossa matka kaiken pahan alkulähteille, nimittäin Patong-biitsille. Pojat halusivat katsomaan alkuperäistä thai boxingia, ja lähdimme Niinan kanssa samalla taksikyydillä katsastamaan Phuketin vilkkaimman rannan. Nyrkkeilymatsin alkaessa suuntasimme ensimmäiselle hierojalle jonka löysimme. Tunnin thai-hieronta teki hyvää jaloille ja niskalle, vaikka välillä pitikin purra hampaita yhteen. Pienen hierojan kyynärpäissä voi olla uskomattoman paljon voimaa! Rentouttavan hieronnan jälkeen lähdimme kiristämään hermojamme Patongin kaduille. Osuimme torille, joka oli sekoitus piraattivaatteita sekä pieniä ja meluisia juottoloita. Joka paikassa vastaan tuleva suomen tai ruotsin kieli ei myöskään tehnyt paikasta kovin ainutlaatuista. Nyrkkeilyottelu oli kuitenkin kuulemma onnistunut, ja pääsin itsekin näkemään sitä muutaman loppuminuutin ilmaiseksi.

Sukelteluonnemme kääntyi seuraavana päivänä, sillä Lonely Planetin (jota ei ehkä voi ylistää liikaa) vinkin perusteella löysimme Laem Singh -nimisen rannan. Matkustimme rannan lähelle ensin paikallisbussilla, jonka jälkeen kiipesimme jyrkän rinteen alas. Maanmuotojen takia tämä pieni ranta on ilmeisesti välttänyt suurimman turistiryntäyksen, joten mekin mahduimme rantavarjojen alle. (Tässä vaiheessa matkaa auringonottaminen ei enää ollut terveellistä.)










Laem Singhistä löytyi kirkasta vettä ja paljon kaloja, joten pääsimme vihdoin myös kokeilemaan vedenalaista kertakäyttökameraamme. Kalalajejakin tunnistin monia; siellä oli esimerkiksi suuria sinisiä kaloja, yksi neulakala, raitakaloja sekä se kala Finding Nemosta, joka on akvaarion pomo. Rannan hienoutta eivät onnistuneet pilaamaan edes jatkuvasti jotakin tarjoavat kauppiaat, jotka kiersivät rantatuolien välissä. Apinankin olisi saanut syliinsä istumaan, Tonille mahdollisuutta tarjottiin kesken lounaan. Hieman harmia syntyi vasta silloin, kun yritimme lähteä pois rannalta. Tunnin busseja turhaan odotettuamme tajusimme, etteivät ne pysähdy rannan kohdalla ottamaan matkustajia. Tiellä rannan kohdalla nimittäin oli tuktukien pysähdyspaikka, ja kirjoittamattomien sääntöjen mukaan niiden asiakkaita eivät muut saa viedä. Lopulta mekin jouduimme taipumaan ja matkustamaan tuolla turistiansalla.

Tuktuk bussista kuvattuna.













Viimeisenä matkapäivänä emme enää ehtineet emmekä halunneet lähteä rannalle, vaan päätimme kävellä Phuket Townissa olevalle kukkulalle. Noin puolen tunnin kiipeämisen aikana useampikin tuktuk-kuski tarjosi palveluitaan ja ihmetteli kävelemistämme, joka on ilmeisesti Thaimaassa yhtä epätavallista kuin Singaporessa. Kukkulan huipulle kannatti kuitenkin kiivetä kuumuudesta huolimatta, sillä sieltä näki melko kauas. Kuvasta huomaa, ettei Phuket Townissa loistohotelleja paljon ole.










Paluumatkalla kiersimme kartasta löytyneet suuren Buddha-patsaan kautta, joka hohti auringonvalossa.













Buddhalaisuus on Thaimaassa arvossaan, kun pieneen kaupunkiin rakennetaan tällaisia temppeleitä. Jokaisen thaimaalaisen miehen on ilmeisesti hyvä toimia nuoruudessaan ainakin kolme kuukautta munkkina, joten siksi heitä voi näkyä paljon katukuvassa.













Vaikka reissumme oli mukava ja ehdimme kokea muitakin kuin rantoja, ei Phuket minua silti aivan vakuuttanut. Ruoka oli kuitenkin hyvää ja ihmiset ystävällisiä, ja onneksi kotiinviemisiksi jäi kaunis iltapuku. Olisi varmasti hyvä avartaa Thaimaa-kuvaansa matkustamalla esimerkiksi Bangkokiin, mutta sille ei kyllä jää aikaa. Ja johonkin minunkin on hiilidioksidipäästöjeni raja vedettävä.

Lopuksi vielä yksi kuva Singaporesta parin viikon takaa, koska ruoasta ei vielä ole tarpeeksi kuvia. Tämä on Banana Leaf -ravintolasta, jonne yritämme viedä kaikki vieraamme. Olen syönyt tämän vuoden parhaan annoksen siellä, intialaista chicken tikkaa. Äiti piti siitä myös.

Huh hellettä

ja iik ilmankosteutta.

Singaporessa ilmeisesti todella on jonkinlainen talvikausi, sillä sen loppumisen huomasi viime viikolla. Lämpötila ja ilmankosteus nousivat juuri silloin, kun äiti tuli Suomesta tänne kyläilemään. Ilmaston ei kuitenkaan ollut tarpeeksi painava (tai painostava) syy löysäillä kaupungin kiertämisessä, joten minäkin ehdin nähdä paljon uusia paikkoja kaupungista. Tuli myös uudestaan todettua muunmuassa se, että Orchard Road on hirveä paikka ja että Singaporen puistoissa pääsee helposti pakoon ihmisvilinää. Alla oleva kuva on kuuluisan ostoskadun viereisestä puistosta, joka oli jo kuin toisesta maailmasta.










Koska olen itse yrittänyt perehtyä paikalliseen ruokakulttuuriin, pääsi äitikin maistamaan paljon uusia ruokalajeja. Chicken rice, Carrot cake sekä intialainen että japanilainen ruoka maistuivatkin hyvin, ja löysimme vihdoin myös kiinalaisen dumplings-ravintolan! Olen etsinyt noita taikinapalloja täältä koko alkuvuoden, mutta aiemmin löytämiini en possutäytteen takia ole suostunut koskemaan. Viime viikkoisia kasvisdumplingseja syödessäni olin kuitenkin niin innoissani, että unohdin jopa ottaa niistä valokuvan. Ehkä sitten seuraavalla kerralla.

Tämä kuva on kuuluisasta Lau Pa Sat -ruokakeskittymästä Raffles Placen metroaseman läheltä. Rakennelma on tuotu Singaporeen 1800-luvun lopulla Glasgowista. Ikävä kyllä se hukkuu ympäristöönsä, joka on täynnä korkeita toimistorakennuksia.













Jos kiinalaiset dumplingsit olivat hyvä kokemus, niin myös Singaporen tähän asti huonoin ruokakokemus löytyi kiinalaisesta ravintolasta. Tämän ravintolan löysimme sivukujalta, kun Lonely Planet oli pettänyt meidät parin ravintolavinkin kohdalla. Sattumalta löytämämme ravintola vaikutti hyvältä, sillä se oli täynnä paikallisia asiakkaita. Lopputulos ei kuitenkaan ollut onnistunut, ainakaan meidän turistien kohdalla. Possu oli sitkeää, kana pelkkää luuta, ja hinnat silti korkeita. Ehkä emme vain osanneet arvostaa omaperäistä ruokaa, mutta oudointa oli silti se, kuinka huonosti meitä palveltiin. Lähtiessämme meille ei sanottu sanaakaan, joten tuli tunne, että turisteja ei tuohon ravintolaan kaivattu. Tulipa todistettua, ettei aiemmin hyvin toiminut neuvo paikallisten suosimista ravintoloista aina toimikaan!

Älkää siis eksykö alla olevaan ravintolaan :)










Yhtenä päivänä harrastimme kulttuuria menemällä Singapore Symphony Orchestran konserttiin Singaporen kuuluisaan oopperataloon, Esplanadeen. Orkesteri soitti muunmuassa Wagneria ja Lisztiä suomalaisen Okko Kamun johdolla. Ystävänpäivän takia Wagnerin teokset eivät olleet ihan niin heviä kuin olimme odottaneet, mutta lähes sadan hengen orkesteri oli silti kokemisen arvoinen. Konsertin jälkeen matkustimme Swiss Hotelin 70.een kerrokseen, mutta emme jääneet jonottamaan siellä olleeseen ravintolaan. Katselimme kuitenkin hetken maisemia.










Swiss hotellin sijasta menimme viereiseen vanhaan Chijmes-luostariin, joka on nykypäivänä kauppojen ja ravintoloiden täyttämä viihdekeskus. Turisteina tilasimme siellä Singapore Slingit, jotka ovat ylimakean värisiä ja makuisia paikallisia erikoisuuksia.













Little Indian, Chinatownin, jokirantojen ja Colonial Districtin kiertämisen lomassa piti päästä aika ajoin pakoon rauhallisiin paikkoihin, joten kävimme muutaman museon lisäksi Sentosan saarella sekä Night Safarilla (eläintarha yöllä). Singaporelaisten hupialue Sentosa kuulostaa luontaantyöntävältä keinotekoisine huvituksineen, mutta tiistaiaamuna saari oli rauhallinen. Jatkuvasta rakentamisesta huolimatta saarelta löytyi asfaltoitu luontopolku, jota kunnostettiin istuttamalla sinne uusia kasveja. Uimarannat vaikuttivat jopa melko aidoilta, jos ei kiinnittänyt huomiota rantaa reunustaviin hotellirakennelmiin ja merellä odottaviin tankkereihin.













Viimeinen kuva on hieman epäselvä, mutta siinä on tärkeä opetus, jonka kuvasin Asian Civilizations Museumissa.










Tiedoksi siis, että huomenna lähdemme Tonin ja kahden Suomesta matkanneen vieraan kanssa neljäksi päiväksi Thaimaan Phuketiin, koska koulusta on lukuloma. Matalampi ilmankosteus, täältä tullaan!

Pieniä uusia kokemuksia

Malesian matkaan jälkeen olin päättänyt opiskella puolitoista viikkoa ahkerasti, koska sen jälkeen olisi taas tiedossa poikkeuksellista ohjelmaa. Opiskelun oheen on kuitenkin mahtunut lyhyitä hetkiä, jolloin olen taas kokenut jotakin uutta. Olen tietysti opiskellessanikin oppinut kaikkea uutta ja hienoa, mutta keskityn tässä jutussani silti niihin muihin asioihin.

Viime viikolla olin yliopistoni ylioppilaskunnan uudenvuoden buffetissa, jossa hyökkäsin juttusille ylioppilaskunnan puheenjohtajan kanssa. Ehdimme hetken vertailla suomalaista ja singaporelaisesta ylioppilaskuntakulttuuria toisiinsa. Kävi ilmi, että Singaporessa ylioppilaskunnan johtopaikoilla toimitaan täysipäiväisten opiskelujen ohella ja ilman minkäänlaista palkkiota. Suomessa etujen ajaminen taitaa siis olla vähän helpompaa.

Seuraavana iltana, keskiviikkona, pakotin itseni lähtemään kuuluisaan "Ladies Nightiin". Singaporen useimmissa yökerhoissa on aina keskiviikkoisin naisille sisäänpääsy ja jopa juomat ilmaisia, joten suurin osa vaihtareista viettää aina keskiviikkonsa baarissa. Minulle ja kämppikselleni riitti kuitenkin pari tuntia meluisassa ja huonoa musiikkia soittavassa yökerhossa. Tulipa nähtyä mistä on kyse, eikä tarvitse hukata yöuniaan uudestaan tuollaiseen.

Viikonlopun uusista kokemuksista jouduin jo vähän maksamaankin, kun kävimme eri kulttuureja esittelevässä tanssinäytöksessä. Opiskelijoiden esitykset olivat tasoltaan vaihtelevia, mutta ihailin paneutumista oman kotimaan kulttuuriin. Suomessa yliopistot eivät millään voisi saada opiskelijoitaan tanssimaan oman kotipaikkansa kansantansseja yhtä suurin joukoin! Ikävä ettei kamerallani saanut ikuistettua esityksistä edes sitä, kun malesialaispojat soittivat ja tanssivat suurien rumpujen ympärillä.

Lauantaina kävimme Singaporen lintupuistossa, jossa vierähti puoli päivää. Puistossa oli paljon papukaijoja ja satoja muita lajeja, mutta mieleeni painui silti ainoastaan petolintushow. Pääsin siellä nimittäin keskelle tapahtumia, kun yleisön joukosta etsittiin aikuista vapaaehtoista. Minua oli odottamassa kaksi pöllöä, jotka istuivat käsivarsillani. Yllättävän painavia pöllöjä kannatellessani minun piti vastata vaikeisiin kysymyksiin, enkä tainnut vaikuttaa kovin pätevältä. Kovasti nimittäin yritin väittää pöllön pään kääntyvän 360 astetta, kun yleisö sen suuntaan kovasti nyökytteli. Kaikesta huolimatta kokemus oli hauska, ja sain vihdoinkin korvattua ne lapsuuden pettymykset, kun delfinaariossa en koskaan saanut vapaaehtoiseksi oikeuttavaa palloa kiinni.

Tässä yksi Tonin ottamista kuvista.









Oli puistossa myös jotain tuttuja eläimiä. Hongkongilaiset ystävämme eivät meinanneet uskoa, että näin suuria lintuja asuu Suomessa.










Sunnuntaina lähdimme Little Indiaan, jonka kadut alkavat jo olla aika tuttuja. Tällä kertaa suuntasimme kohti Sri Srinivasa Perumal temppeliä, sillä oli hindujen Thaipusam-juhlan aika. Thaipusamia juhlitaan Murugan-jumalan syntymän vuoksi, mutta kiinnostavinta siinä on juhlimistapa. Vakauksellisimmat palvojat kulkevat neljän kilometrin matkan yhdeltä temppeliltä toiselle kantaen painavia ja näyttäviä Kavadi-koristeita. Erikoiseksi paraatin tekee se, että palvojat ovat lisäksi lävistäneet kehonsa eri puolilta kivuliaan näköisesti, ja joistakin lävistyksistä roikkuu lisää painavia koristeita.

Tässä kuva yhdestä kavadista. Kavadeja on varmasti rakennettu pitkään, sillä temppelin luona monet ihmiset hääräsivät niiden ympärillä. Jopa 15 kiloa painavat kavadit nostettiin monen miehen voimin kantajien harteille, ja kannustusjoukot lähtivät heidän mukanaan toista temppeliä kohti.










Hurjaksi tuon kuvan tekee se, että miehen rinnalla ja selässä olevat vihreät hedelmät roikkuvat häneen pistetyistä piikeistä. Alla kuva miehestä, joka veti perässään vaunuja, tosin ystäviensä ottaessan osan vaunun painosta.










Kiehtovaa juhlaa olisi seurannut temppelin alueella kauemminkin, ellei rummutus olisi ollut liian voimakasta ja kuumuus tukahduttavaa. Koska olematon sadekausi nyt helmikuussa loppuu, saa tästä Singaporen kelistä odottaa vieläkin kuumempaa. Ehkä siihenkin taas tottuu, sillä öisin alle kahdenkymmenen viiden laskeva lämpötila tuntuu jo kylmältä.

Cameron Highlands

Viime viikonloppuna lähdin ensimmäistä kertaa ulkomaanmatkalle Singaporesta. Toiseen maahan pääseminen ei kauaa vienyt, sillä puolen tunnin bussimatkan jälkeen olimme Malesiassa. Määränpäämme Tonin ja saksalaisen Alexin kanssa oli kuitenkin vähän kauempana, Cameron Highlandissä. Lähdimme matkaan torstai-iltana linja-autolla, jonka istumatilat olivat lentokoneen business-luokan veroiset. Yhdeksän tunnin bussimatka menikin nopeasti lähes koko ajan nukkuessa.

Määränpäässä Brinchang-kylässä odotti yllätys: ulkona oli vielä kylmempi kuin tehokkaasti ilmastoidussa linja-autossa. Cameron Highlandin kylät ovat noin 1500 metrin korkeudessa, eikä amerikkalainen sääennuste ilmeisesti osannut ottaa korkeutta huomioon. Onneksi mukanani oli kuitenkin pari Singaporessa turhalta tuntunutta pitkähihaista paitaa. Ihmeellistä, miten Suomelle tyypillinen kesäkeli (reilut kymmenen astetta) tuntuu nykyään niin hyytävältä!

Koska olimme aikaisin aamulla perillä, suostuimme matkayhtiön huijattavaksi ja ostimme heiltä kiertoajelun alueen luontonähtävyyksiin. Ajoimme ensin pikkubussilla eräälle teeviljelmälle, jossa pääsimme katsomaan teen valmistusta. Hyvin teolliselta teen kuivattaminen ja muut prosessin vaiheet näyttivät. Paremmat näkymät olivat kuitenkin teepelloille, ja kameralle tuli käyttöä.










Emme ehtineet vielä maistaa paikallista teetä, sillä matka jatkui 6666 jalkaa korkealle Gunung Brinchangille. Metreissä korkeus on hieman yli 1800. Huipulla oli ikävän pilvistä, mutta se ei hillinnyt innokkaimpia valokuvaajia.










Huipulta laskeutuessamme pysähdyimme tienviereen, sillä vuorossa oli "Jungle Walk". Ensin kävely vaikutti tavallisen helpolta turistikierroksella, sillä kuljimme pitkin asfaltoitua tietä. Oppaamme osasi kuitenkin kertoa jotakin kaikista matkan kasveista, ja bongasin mm. ensimmäiset lihansyöjäkasvini. Kävely muuttui todella jännittäväksi sitten, kun hyppäsimme yhtäkkiä tien sivuun pienelle ja mutaiselle polulle keskelle viidakkoa. (Osa ryhmästämme kääntyi tässä vaiheessa takaisin.)

Ensi kosketukseni viidakkovaellukseen oli melko lyhyt, mutta reitti oli sitäkin haastavampi. Välillä opas osoitti viidakon kasveja kertoen niiden lääkitsevistä vaikutuksista, välillä hän taas laski viidakossa elävien käärmelajien lukumääriä. Hyvin viidakkoon valmistautuneina yritimme huomaamattomasti suihkuttaa itseemme hyttysmyrkkyä, mutta tätä paheksuttiin. Yli 1500 metrissä ei kuulemma elä hyttysiä eikä juurikaan muita vertaimeviä ötököitä. Kätevää.

Tässä vähän kuvaa siitä, kuinka tiheää viidakko oli.










Hurjan puolituntisen viidakkoseikkailun jälkeen totesimme, ettei turistibussi ole enää meitä varten, ja opas jätti meidät keskelle teepeltoja. Siellä kuvailimme aikamme hienoja maisemia. Alla olevasta kuvasta voi päätellä, ketkä niitä kuvia eniten ottivat.










Mukavan kävelyn keskellä alkoi sataa piristävästi. Ensin sade tosiaan oli tervetullutta poikkeuksellisen kuivan Singaporen jälkeen, mutta sitten se yltyi rankkasateeksi. Kuulemma tyypillistä Kaakkois-Aasialle. (Kesti helmikuun neljänteen asti, ennen kuin näin Singaporessa satavan kunnolla, vaikka tammikuun piti olla sadekausi.) Pidimme pienen ruokatauon mehiläisfarmilla ja aloimme sen jälkeen yrittää pyydystää paikallisbussin kyytiä takaisin kylään, josta lähdimme. Odotettuamme bussia lähes tunnin luovutimme. Kävimme seuraavaksi kysymässä mutaisissa vaatteissa viiden tähden hotellista taksikyytiä, mutta taksikin osoittautui saavuttamattomaksi vaihtoehdoksi. Lopulta meidän ei auttanut muu kuin kävellä neljän kilometrin matka kylään. Onneksi aurinko alkoi paistaa, ja taisimme edetä nopeammin kuin vuoristotiellä jonottelevat autot.

Kylään päästyämme saimme matkatoimistolta kyydin viereiseen Tanah Rataan, jossa hostellimme sijaitsi. Kylän vaihdos oli mukavaa, sillä Tanah Ratassa oli matalampia rakennuksia ja vähemmän länsimaisia liikkeitä. Arkkitehtuuri oli kyllä sekavaa ja oikeastaan rumaa, mutta kylän tunnelma oli silti mukavan leppoisa. Cameron Highlandissä ei oikein voi tehdä muuta kuin kulkea luonnossa tai istua hotellissa, mikä kai on syy kiireettömyyteen. Alla kuvaa yllättävästä rakennustyylistä, joka vallitsee alueella. (Tällaisia taloja siitäkin huolimatta, että britit perustivat tukikohtansa tänne joskus 1900-luvun alussa halutessaan vuoriston viileyteen lomailemaan.)










Lauantaiaamuna meitä odotti matkan varsinainen tarkoitus, viidakkovaellus. Olimme varanneet edellisenä päivänä oppaan tällekin reissulle, ja eilinen hyvin luontoa tunteva opas oli taas mukanamme. Onneksi, sillä kylästä olivat loppuneet kartat ja olisimme muutenkin varmasti eksyneet onnettomasti merkityille poluille. Päivä oli taas pilvinen, mutta vuoriston sademetsä näytti usvaisessa kelissä taianomaiselta.













Emme nähneet viidakossa oppaan etsimiä tarantelloja, mutta jo pelkkä kasvillisuus oli tarpeeksi kiehtovaa. Tässä parikymmensenttinen lihansyöjä.













Valokuvaaminen toki hidasti matkantekoa, mutta rankkojen laskujen ja nousujen takia se oli vain hyvä asia. Reitin piti olla tasoa "intermediate", mutta opaskin naureskeli tuolle luokitukselle. Hän tuntui olevan tyytäväinen meidän kolmen hyväkuntoisen eurooppalaisen muodostamaan ryhmään, sillä jotkut opiskelukaupungistamme tulevat turistit ovat kuulemma lähteneet viidakkoon korkokengissä.

Neljän tunnin vaelluksen jälkeen levähdimme hetken hotellilla odottaessamme hyvin ajoittuneen sadekuuron lakkaamista. Sen jälkeen lähdimme tapojemme mukaisesti kävelemään sinne, missä kukaan muu ei aiemmin ole kävellyt. Nimittäin autotien reunakaistalle. Määränpäämme oli vain muutaman kilometrin päässä oleva teeviljelmä, mutta tälläkin matkalla monista autoista tuli hämmästyneitä katseita. Singapore ja Malesia ovat monissa asioissa erilaisia, mutta kävely on yhtä vältelty asia kyllä molemmissa maissa.

Tälläkin kävelyreissulla jouduimme rankkasateeseen, mutta saimme kuvia ehkä kaikkein hienoimmasta teeviljelmästä. Lisäksi saimme itsellemme jopa taksin odotettuamme ensin puoli tuntia turhaan paikallisbussia. Siinä yksi ero Singaporen ja Malesian välillä: Singaporessa on loistava joukkoliikenne, Malesiassa polttoaine on käytännössä ilmaista.

Tee kasvaa hyvin sateisessa ilmastossa.










Tämän toisenkin kävelypäivän jälkeen menimme syömään erääseen intialaiseen ravintolaan, jossa söimme yhteensä kaksi päivällistä ja kaksi aamupalaa. Ravintolavalikoima kylässä ei todellakaan ollut suuri, mutta eipä ole toisaalta juuri mitään intialaisen ruoan voittanutta. Kuvasta näkyy, kuinka herkullisesti kasvissyöjäkin sillä elää. (Kuvassa oleva olutpullo ei ole pelkkää hämäystä, mutta se oli vasta tämän vuoden toinen. Singaporessa alkoholi on kallista, mikä ei haittaa minua yhtään.)










Cameron Highlandin matka oli ohi jo sunnuntaina, jolloin istuimme kymmenen tuntia bussissa. Ensimmäisiin 30 kilometriin kului lähes kaksi tuntia, koska tie vuoristossa oli niin mutkaista. Onneksi bussikuski ajoi hitaasti, niin pelkäämisen sijasta saattoi keskittyä maisemiin. Loput kahdeksan tuntia malesialaisilla moottoriteillä eivät olleet kovin mielenkiintoisia, joten John Irvingin romaani edistyi omalta osaltani pari sataa sivua. Ehdin silti kiinnittää huomioni pääkaupunki Kuala Lumpurin läheisyydessä oleviin valtaviin keskeneräisiin rakennuksiin, joiden ympäriltä olivat nosturit kadonneet. Talouskriisi on iskenyt pahasti siis myös tälle puolelle maailmaa.

Malesian matkan jälkeen ohjelmassa on ollut ahkeraa opiskelua, sillä neljässäkin kurssissa riittää paljon tekemistä. Yritän olla ahkera senkin takia, että pääsen ensi viikon lopulla leikkimään turistia äidin kanssa. Olen suunnitellut jo pitkän listan ruokia, mitä aion hänelle tarjota. Odotapa vain!