Aotearoa, osa III

Rotorua

Ajoimme keskiviikkoaamuna lyhyen tunnin matkan Tauposta Rotoruaan, joka on tuliperäisen turismin ykköskohde. Sen huomasi heti bussista ulos tullessa, sillä Rotoruassa haisee rikki. Kaupunki on Rotorua-järven rannalla, ja osa rantavesistä on maitomaisen valkoisia vahvan rikkipitoisuuden vuoksi. Lisäksi Rotoruassa nousee sieltä täältä höyryä maan koloista. Rotorua sijaitsee kalderassa, minkä vuoksi alue on niin termisesti aktiivista.

Majoituimme hauskaan hostelliin nimeltä Crash Palace, jossa ystävällinen koira toivotti meidät tervetulleeksi. Ensimmäiselle Rotoruan päivälle oli vuorossa extreme-urheilua Tonille ja valokuvailua minulle Zorb-pallon muodossa. Toni hyppäsi pallon sisään, jossa oli kylmän ilman vastapainoksi lämmintä vettä, ja sitten pallo pyöritettiin radalle mäkeä alaspäin. Alhaalta katsottuna laskusta ei saanut kovin paljon selvää, mutta hymyillen ja pää ehkä hieman pyörällä sieltä tultiin ulos.










Seuraavan päivän vietimme rauhallisesti luonnossa kävellen, kohteena punapuumetsä Rotoruan laidalla. Aloittaessamme kävelyä näimme peltojen läheisille mäillä saaneen lumipeitteen edellisenä yönä.










Tuon järven rannalla asui paljon lintuja, erityisesti lokkeja. Vaikka vedessä on alhainen happi- sekä korkea rikki- ja hiilidioksidipitoisuus, pesivät jotkut lajit siellä. Ne tosin joutuvat hakemaan ruokansa muualta, ja välillä raaka elinympäristö syövyttää tai tukehduttaa niitä. Eräs pääskyslaji kuitenkin pitää erityisen paljon ruoasta, mitä rikkipitoinen joki sille tuo.

Kävelimme punapuumetsälle kävelytietä pitkin, joka seurasi rikkipitoista jokea. Haju muistutti orgaanisen kemian laboratoriota ja paikoitellen erityisesti sellaista, jossa on jokin koe mennyt pahasti pieleen.










Joen vierestä löytyi kiehuvaa, tai ainakin kiivaasti kuplivaa, mutaa, joka tietysti piti kuvata ihan läheltä.










Varoituskyltti oli nimittäin osoitettu vain vastaantulijoille.










Punapuut määränpäässämme Whakarewarewa-metsässä eivät ole alkuperäisiä kasveja, vaan ne on istutettu sinne vuonna 1901. Uuden-Seelannin alkuperäismetsistä on nimittäin jäljellä enää neljäosa. Myöhäisestä istutusajankohdasta huolimatta punapuut olivat ehtineet kasvaa 60 metrisiksi.













Punapuita hienompi kokemus metsässä olivat valtavat saniaiset, sillä olen nähnyt sellaisia aikaisemmin vain dinosaurusdokumenteissa. Whakarewarewan metsät näyttivät monin paikoin suomalaisilta metsiltä lukuunottamatta noita puiden kokoisia saniaisia, joiden sekaan ei olisi ollut vaikea kuvitella muutamaa velociraptoria hyppimään.










Kasvillisuuden seassa lenteli paljon lintuja, joista emme tietysti tunnistaneet yhtäkään. Yksi erityisen oudosti laulava lintu kiinnitti huomiomme, sillä se vaihtoi laulua matalasta konemaisesta äänestä korkeaan linnunlauluun. Kuulimme myöhemmin, että se oli luultavasti Tui, joka osaa matkia muiden lintujen ääniä.

Luontopolun korkeimmalta kohdalta näki koko Rotoruan, vaikka kasvillisuus vähän peittikin näkymää.










Illalla pääsimme kokeilemaan hostellimme hauskaa pientä ulkouima-allasta, jollainen tuntuu olevan jokaisessa talossa Rotoruassa. Vesi tosin oli niin kuumaa, ettemme saunasta vieroittuneina voineet siellä kauaa loikoilla.

Viimeisenä Rotoruan päivänä pohdiskelimme valintaa museon ja kaupungin kiertämisen välillä, ja synkistä pilvistä huolimatta päädyimme kävelyyn. Onneksi, sillä Rotoruassa on paljon merkkejä geotermisestä aktiivisuudesta, joita pääsee ihan ilmaiseksi katsomaan.

Tässä Rachelin altaasta vesi on 212 Fahren-asteista, josta saimme muutaman epäonnistuneen laskutoimituksen jälkeen 100 Celsius-astetta.










Tämä ranta näyttää houkuttelevalta, mutta vesi on maidonvalkeaa rikistä.










Huolimatta kovista olosuhteista Rotorua-järven rannoilla talvehtii valtavasti lintuja. En ole koskaan nähnyt niin paljon lintuja kerralla kuin tänään, enkä tietenkään tunnistanut niistä kuin muutaman lajin. Tässä kuvassa hyttysinä näkyvät täplät ovat oikeasti pääskysiä, jotka ilmeisesti löytävät hyvin ruokaa rikkipitoisesta ja rehevöityneestä järvestä.










Järvessä ui erilaisten sorsien lisäksi muunmuassa maatiloilta karanneita hanhia sekä Australiasta koristeiksi tuotuja mustia joutsenia, jotka olivat synkän kauniita.










Tässä kohdassa lintuja oli myös valtavasti. Yritä bongata kuvasta pingviini! Emme olleet uskoa silmiämme mutta pakko on, kun netti väittää Uudessa-Seelannissa asuvan kuusi pingviinilajia.










Seuraavaksi kävelimme Kuirau-puistoon, joka on täynnä kuumia lähteitä. Tässä kohdassa kokonainen pieni järvi höyrysi, mutta hajua ei enää huomannut. Muutamassa päivässä näihin huuruihin melkein tottui.










Maisemat Rotoruassa ovat paikoitellen aika karut. Ei ihmekään kun miettii, millainen kiehuminen pinnan alla tapahtuu. En tiedä onko sitä turvassa vaikka kulkisikin vain merkityillä reiteillä, jos maa päättää vähän kiehahtaa.










Tässä kohdin muta kiehui erityisen kovasti, ja pienestä pisteestä nousi paljon höyryä.













Rotoruan museolle meillä ei ollut enää aikaa, vaan palasimme hetkeksi bloggaamaan hostelille. Siellä koimme yhden uuden ahaa-elämyksen, sillä hostelille ostetuissa Tui-oluissa oli tutun näköisen linnun kuva. Tajusimme siis tänään jopa nähneemme Tuin, mutta emme osanneet yhdistää tämänpäiväistä kaunista laulua siihen.

Uuden-Seelannin matkamme lähestyy loppuaan, mutta matkustamme vielä pariksi yöksi pääkaupunki Aucklandiin, josta lento Fidzille lähtee sunnuntaina. Sieltä ei varmaan blogin päivitys onnistu rahallakaan.

Aotearoa, osa II

Taupo

Matka Wellingtonista Taupoon kulki bussilla upeiden maisemien halki. Ennen lähtöä bongasimme rautatieasemalta taas yhden asian, mikä viittasi brittijuuriin.










Näitä näkyi matkalla paljon, tosin tämä kuva on taukopaikalta. Siellä me urbaanit nuoret pääsimme ihmettelemään kotieläimiä ihan läheltä.













Bussimatka oli hauska, kun kuski kertoi matkalta ohitettavista kohteista. Korkeimmillaan kävimme yli kilometrissä, missä en olisi halunnut bussin pysähtyvän. Tuuli oli nimittäin todella voimakas, ja lämpötila hyvin alhaalla. Yhteen kuuden tunnin Uuden-Seelannin bussimatkaan mahtuu monenlaista maisemaa.










Ohitimme matkalla Ruapehu-vuoren, joka on esiintynyt Mount Doomina Sormuksen Herra -elokuvissa. Se on aktiivinen tulivuori, mutta siellä voi myös lasketella. Veikkaan olosuhteiden olleen 2797 metrissä ja kylmässä Antarktikselta puhaltavassa tuulessa aika haastavat.










Saavuimme iltapäivällä Taupoon, joka sijaitsee Taupo-järven rannalla. Tuo järvi on niin iso, että se voisi nielaista koko Singaporen. Tauposta ei nähnyt järven toista laitaa edes kirkkaalla säällä, ja järven rantaan lyövät aallot olivat kuin meriaaltoja. Taupo-järvi on kaldera, ja se on syntynyt noin 26 500 vuotta sitten suuressa tulivuorenpurkauksessa. Alue on siis tuliperäistä täälläkin, ja erään paikallisen mukaan seuraava suuri purkaus on jo 150 vuotta myöhässä.










Ensimmäisenä Taupo-päivänämme emme ehtineet tehdä ennen pimeän tuloa mitään järkevää, ja tämäkin kaupunki hiljeni täysin auringon laskettua. Onneksi hostellimme keksi meille ohjelmaa, joten kävimme syyssateesta huolimatta pulikoimassa mineraalikylpylän ulkoaltaissa, jotka lämmitetään maalämmöllä. Kylmän kelin, maanantai-illan ja lähestyvän talven ansiosta kylpylä oli melkein tyhjillään. En ymmärrä, miten nämä pohjoissaaren turistikaupungit selviävät talvesta kymmenine lähes tyhjine majataloineen.

Tässä varmasti terveellinen tuoteseloste uimavedestä:










Seuraavana aamuna vuokrasimme maastopyörät ja lähdimme ajamaan kohti Huka Fallseja, Uuden-Seelannin suosituinta luontonähtävyyttä. Matka vesiputouksille kulki jyrkkien maastoreittien kautta, ja minä taluttelin pyörää suuren osan matkasta. Kuntoilusta sekin kävi.

Huka Fallsit ovat osa Waikato-jokea, ja niissä virtaa vettä keskimäärin 160 kuutiota sekunnissa. Päiväsaikaan tuo määrä on vieläkin isompi, sillä virtausta säädellään sähköntarpeen mukaan. Joesta löytyy nimittäin useita vesivoimaloita.













Vesiputouksilta jatkoimme maastomatkaa uusille pyöräreiteille sekä Craters of the Moonille, mikä on geoterminen alue. Jätimme alueen kiertämisen väliin, mutta näimme kentältä nousevat höyrypilvet.

Pyöräreitin loppupätkälle osui vielä pitkä nousu, mutta mäen päältä olikin hyvät maisemat. Tästä kuvasta huomaa, kuinka hieno ruska Uudessa-Seelannissa nyt on. Australiassa kuulimme, että 99 prosenttia sen mantereen alkuperäisistä kasveista on ikivihreitä, joten lähes kaikki siellä lehtensä pudottavat puut ovat tuontitavaraa. En tiedä, onko luku Uudessa-Seelannissa sama. Kieltämättä näyttää kuitenkin vähän oudolta kun palmut seisovat keltapunaisten lehtipuiden vieressä.













Pyöräilimme vielä vähän tuulisen Taupo-järven rannalla, ja näimme siellä parven valkoisia kyyhkyjä. Kyyhkyjen kurinalaisia lentomuodostelemia oudompia olivat kuitenkin varoituskyltit, joita rannalla oli. Jollekin oli ilmeisesti sattunut jätteiden käsittelyssä vahinko, mutta linnuilla ei ollut varaa välittää varoituksista.










Äskeisestä huolimatta Uusi-Seelanti tuntuu yleisesti välittävän melko paljon luonnostaan, sillä täällä on mahdollista kierrättää jätteensä. Lisäksi ainakin Taupossa roskien heittämisestä luontoon saa lähes Singaporen tasoiset sakot: tupakasta 100 dollaria ja ruoasta 200. Lisäksi täällä on todella paljon erilaista ekoturismia. Näistä pienistä asioista huolimatta yletön autoilun suosiminen hieman huonontaa kokonaiskuvaa.

Viimeisenä Taupo-iltana kokkasimme pyöräilystä jumiutuneena itsellemme ruokaa, ja tällä kertaa onnistuimme jo perunamuussin teossa! Suomeen uudelleen sopeutumisen suhteen on siis toivoa. Loppuillan vietimme nettikahvilassa, sillä sen reilu euro tunnilta on täällä edullinen hinta internetistä, ja meillä oli paljon asioita hoidettavana. Omatoimimatkailu vaatii paljon työtunteja.

Aotearoa, osa I

Christchurch

Kolmen tunnin aamulennon jälkeen saavuimme Uuden-Seelannin eteläsaarelle pari tuntia ennen auringon laskemista. Maisemat lentokoneesta lupasivat hyvää.













Lentokentän terminaalista ulos astuessa huomasi kylmän tuulen, mutta tällä kertaa olin varautunut siihen villapaidalla. Christchurch on Uuden-Seelannin toiseksi ja eteläsaaren suurin kaupunki, mutta pieneltä se vaikutti. Hostellimme oli mukavasti pienen ydinkeskustan laidalla, mutta silti edullinen. Näissä vähemmän kuuluisissa Uuden-Seelannin kaupungeissa hostellit ovat lähes yhtä halpoja kuin Aasiassa.

Christchurchin keskusta on muodostunut katedraalin ympärille, jonka avulla onkin helppo aina paikantaa itsensä.













Sen vieressä on vaikuttava muistomerkki niille uusiseelantilaisille, jotka menehtyivät toisessa maailmansodassa. Uusi-Seelanti ei koskaan joutunut varsinaisesti sotaan, mutta monet sen kansalaisista kuitenkin taistelivat liittoutuneiden puolella ympäri maailmaa, erityisesti ilmavoimissa.













Tutuistumme Uuden-Seelannin sotahistoriaan enemmän seuraavana päivänä käydessämme Air Force Museumissa. Siellä oli esillä vanhoja lentokoneita, ja lisäksi näyttely sodan aikaisesta asumisesta. Myös Uudessa-Seelannissa jouduttiin säännöstelemään elintarvikkeita ja tavaroita sodan aikana. Kuitenkin maa selvisi sodasta ilmeisesti paljon muita paremmin, sillä 1950-luvulla siellä oli maailman toiseksi korkein elintaso.

Kävimme ilmavoimamuseossa paikallisbussilla, ja matkalla näimme, kuinka laajalle Christchurch onkaan levinnyt. Pieniä keskustoja on ydinkeskustankin ympärillä, sekä erittäin paljon autoliikkeitä. Vaikka Uuden-Seelannin kaupungeissa tuntuukin olevan melko toimiva joukkoliikenne ja pitkän matkan bussit ovat edullisia, tuntuu oma auto olevan kuitenkin kaikille itsestäänselvyys. Amerikkalaiseen tapaan drive in -paikkoja on myös kaikkialla, samoin Australiassa. Siellä näin jopa drive in -viinakaupan.

Museolta palatessamme pysähdyimme keskustaan lounaalle, ja löysimme onnekkaasti hienon intialaisen ravintolan lounastarjouksen. Tuota turvallisen tuttua ruokaa olikin tullut ikävä erilaisten kasviskebabien jälkeen.

Lounaan jälkeen hyppäsimme uuteen bussiin ja ajoimme viereiseen Lytteltonin pikkukaupunkiin. Sinne mentiin vuorien ali, ja paikan päällä kiipesimme niin korkealle kuin pääsimme.













Lauantaiaamuna oli herätys taas viideltä, ja yllättävän pirteinä jaksoimme siirtyä pimeään syysaamuun odottamaan seuraavan matkan alkamista. Olimme ostaneet etukäteen Tranz Coastal -junaliput, ja pääsimme minibussilla rautatieasemalle. Meidän oli ensin tarkoitus ostaa Uuden-Seelannin bussipassi, joka olisi sisältänyt tietyn määrän matkustustunteja. Sitä mainostettiin edullisimpana tapana matkustaa, mutta onneksi tarkistimme yksittäisten matkojen hinnat ennen tuon passin ostamista. Melkein jokaiselle bussimatkalle myydään halpoja nettilippuja ilman peruutusoikeutta, ja niitä ostamalla bussipassi ei kannata. Passi-ideasta luovuttuamme saimme myös mahdollisuuden matkustaa junalla eteläsaaren pohjoiskärkeen, ja siitä muodostuikin upea matka.

Juna lähti pohjoista kohti hieman ennen auringonnousua.










TranzScenic-junat, joiden nimi tulee tietysti upeista maisemista, ovat lyhyitä. Meidän junassamme oli vain neljä vaunua, mutta yksi niistä oli näköalavaunu. Se oli ulkotilaa, jossa oli hyvä hengittää raikasta meri-ilmaa ja katsella maisemia. Siirryimme ulkovaunuun vähän ennen kuin juna siirtyi ajamaan rannikkoa pitkin.

Matkalla näkyi paljon lehmiä, mutta vielä enemmän lampaita. Jyrkissä rinteissä seisoskelevia eläimiä katsoessani muistin, miten joskus uskoin tarinaan alppilehmistä, joiden jalat olivat eri pituiset vuoristossa elämisen mahdollistamiseksi...










Rannikkoa pitkin ajaminen oli mahtavaa, vaikka tuuli ja tiuhasti esiintyvät tunnelit toivatkin oman lisäjännityksensä ulkovaunussa matkustamiseen. Meren aaltojen lisäksi onnistuimme näkemään satoja hylkeitä, paljon merilintuja sekä jonkun vähän suuremman, joka roiskutti vettä kauempana rannasta. Liikkuvasta junasta ei kuitenkaan onnistunut kuin upeiden maisemien kuvaaminen.










Kaikourassa pysähtyessämme lumihuippuiset vuoret olivat myös lähellä.










Juna saapui viiden tunnin matkan jälkeen Pictonin pieneen rannikkokaupunkiin, jossa vaihdoimme pohjoissaarelle kulkevaan lauttaan.










Merimatkalla keli ei enää ollut niin upea kuin aikaisemmin, enkä päässyt sateen takia kunnolla ottamaan kuvia kapeista salmista, joiden läpi laiva ajoi.










Etelä- ja pohjoissaarten välillä on ihan avointa merta, ja laiva ehtikin vähän keikkua siinä välillä.










Keikkumisen syykin selvisi mennessämme kannelle matkan loppupuolella. Tuuli oli niin voimakas, että Tonikin meinasi lähteä liukumaan laivan kannella sen voimasta.










Wellington

Wellingtoniin saapuessamme jo heti terminaalissa oli muistutus siitä, mistä tämä kaupunki nykyään tunnetaan. Sama asia on ehkä joskus ollut syynä siihen, että itse kiinnostuin Uudesta-Seelannista.










Vaikka Wellington on pienempi kaupunki kuin Christchurch, tuntui se paljon suuremmalta. Kaduilla oli liikettä suurkaupungin tapaan, ja talotkin olivat paikoitellen korkeita. Huomasimme myös, että vaikka Uudessa-Seelannissa on talvi alkamaisillaan ja turistisesongin pitäisi olla hiljentymässä, riitti Wellingtonissa turisteja. Kuusikerroksisessa YHA-hostellissamme oli paljon porukkaa, mutta onneksi olimme varanneet sen jo Singaporesta. Sitä vastoin emme olleet tajunneet varata etukäteen turistikierrosta Taru sormusten herrasta -elokuvien kuvauspaikoille, ja se aiheutti vähän ongelmia. Meillä meni paljon aikaa sopivan kierroksen löytämiseen, ja lopulta jouduimme ottamaan lyhyen ja ylihinnoitellun kierroksen.

Sunnuntaina vietimme suurimman osan päivästä Uuden-Seelannin kansallismuseossa Te Papassa, jota kaikki olivat kehuneet ja jonne pääsee ilmaiseksi.










Museossa oli valtavasti ihmisiä, koska Monet'n näyttely oli siellä viimeistä päivää. Emme halunneet jonottaa siihen tuntia, joten saimme rauhassa kierrellä muita näyttelyitä. Näyttelyitä oli monessa kerroksessa, mutta ehdimme kurkistaa muunmuassa maoreista kertovaan näyttelyyn. Vaikuttaa siltä, että Uuden-Seelannin alkuperäisasukkaita britit ovat kohdelleet hieman paremmin kuin alkuperäisasukkaita Australiassa, mutta eivät he Uudessa-Seelannissakaan ole olleet tasavertaisia kolonialistien kanssa. Maorin kielestä tuli virallinen vasta 1987, mutta nyt sitä näkee kaikkialla.

Kävimme myös maanjäristyksistä kertovassa näyttelyssä, jossa kävi ilmi, että Wellingtonissa maa järisee oikestaan koko ajan. Myöhemmin päivällä kuulimme pätevältä Sormusten herra -oppaaltamme, että edellisellä viikolla kaupungissa oli ollut normaali neljän richterin järistys, jonka monet olivat tunteneet. Wellington ei ilmeisesti kuitenkaan ole koskaan oikeastaan tuhoutunut maanjäristyksessä, vaikka se onkin kokenut kaksi suurta järistystä 1800-luvulla heti brittien tultua sinne. Vuoden 1855 järistys päinvastoin teki Wellingtonin, kun maa nousi useita metrejä ja ennen soisesta kaupungista tuli asumiskelpoinen.

Kesken museopäivää kävimme lyhyellä elokuvakierroksellamme, joka oli onneksi hauska. Ajoimme ensiksi Victoria-vuorelle, mistä näki koko Wellingtonin.










Vuorella myös koki taas sen tuulen, mistä Wellington tunnetaan. Onneksi nyt tuuli kuitenkin pohjoisesta, sillä etelästä eli Antartikselta tuleva kuulemma laskee lämpötilaa kymmenellä asteella.

Tuuleen saattoi oikeasti nojata.










Seuraavaksi siirryimme lähimetsään, jossa on tehty Sormuksen ritarien ensimäiset kuvaukset. Peter Jackson asui kuulemma ennen Victoria-vuoren lähellä ja ulkoilutti siellä koiraansa, ja sai siitä idean kuvata synkkiä kohtauksia lähimetsissään. Tässä kohdin hobitit putoavat maahan ryöstöreissullaan ja Frodo huomaa lähestyvän mustan ratsastajan.













Meidän käydessämme kuvauspaikalla siellä paistoi aurinko ja maassa oli neulasia, mutta elokuvassa paikka on hieman erinäköinen. Elokuvan tekijät olivat haalineet paikallisten ihmisten pihoista pudonneita lehtiä, joita sitten leviteltiin polulle.

Vaikka kierroksemme oli hieman kallis, rahoille sai silti hyvin vastinetta. Eihän tällaista ihan joka päivä koe.













Oppaamme osasi kertoa muitakin hauskoja esimerkkejä elokuvassa käytetyissä trikkikuvista. Elokuvasta voi huomata, etteivät erikokoiset hahmot kai koskaan kosketa toisiaan, koska kokoero on saatu aikaiseksi kuvakulmilla.

Seuraava kohta elokuvasta oli helposti tunnistettava, sillä siinä ei oltu niin paljon kikkailtu kuvaustekniikoilla. Kuvasta siis vain puuttuu sininen sävy ja yksi musta hevonen.













Lopuksi kävimme Wetalla, joka on elokuvien tehosteet, maskit, lavasteet, puvut ja kaiken muun sellaisen tehnyt yritys. Katsoimme siellä esittelyvideon yrityksestä ja sen jälkeen ihastelimme keräilyesineitä.

Lopuksi juoruja: Hobitti-elokuva tulee olemaan kaksiosainen ja osat julkaistaan luultavasti vuosina 2011-2012. Sormusten herra -elokuvia tehneet ihmiset ovat viime aikoina ilmestyneet Wellingtoniin ja huhutaan, että kuvaukset alkaisivat jo heinäkuussa. Jostain kumman syystä myös Viggo Mortensen ja Dominic Monaghan oli nähty kaupungissa samaan aikaan kun me olimme siellä. Toivoin vain, ettei heitä ole tungettu Hobittiin. Eräs tuttu haltia-kääpiö -pari sinne ilmeisesti on kuitenkin Tolkienin kirjan rivien välistä revitty.

Meitä oli Sormusten herra -kierroksella vain neljä ihmistä, joista yksi tyttö oli kotoisin Wellingtonista. Hän ei ollut nähnyt yhtään kokonaista elokuvaa trilogiasta! Oppaan mukaan wellingtonilaiset ovatkin jo kyllästyneet Sormusten herra -hehkutukseen ja ihmettelevät, miten turisteja virtaa sen takia edelleen kaupunkiin. Uuden-Seelannin matkailu on kuitenkin kasvanut elokuvien myötä valtavasti, ja uudet elokuvat kasvattanevat hyvin rahaa tekevää bisnestä edelleen.

Paikallisten välinpitämättömyys elokuvia kohtaan on ehkä kuitenkin saanut sen aikaiseksi, että elokuvien tekijät uskaltavat liikkua Wellingtonissa melko normaalisti. Näimme Wetalla jonkun elokuvien lavasteita tekevistä neroista, ja matkalle sinne bongasimme Peter Jacksonin auton. Elokuvien tekeminen taitaa siis olla vain ihan tavallisten ihmisten tavallista työtä, ehkä vain mielikuvitusta vaaditaan normaalia enemmän.

Kierroksen jälkeen palasimme vielä Te Papaan ihastelemaan valtavaa mustekalaa, joka oli löytynyt pari vuotta sitten Antarktiksen vesistä. Se oli nelimetrinen. Vaikean jäädyttämis- ja sulattaisoperaation sekä formaliinilla täyttämisen jälkeen se oli saatu näyttelyvalmiiksi. Tuo mustekala on painavin koskaan pyydystetty, mutta tutkijat epäilevät Antarktiksella elävän vielä paljon suurempia yksilöitä.

Sunnuntai-iltana kävelimme vähän ympäri Wellingtonia, mutta kaupunki oli täysin hiljentynyt lukuunottamatta yhtä ravintola- ja baarikatua. Tuntuu hassulta, että kaikki paikat sulkeutuvat täällä päin maailmaa viiden aikaan illalla. Niin kai se Suomessakin on, Singaporessa vain tottui toisenlaiseen rytmiin. Onneksi olemme päässeet tähän paikalliseen rytmiin kiinni, kun herätykset ovat aamuisin aina niin aikaisin. Wellingtonissa heräsimme maanantaina kuudelta ja lähdimme bussilla kohti pohjoista ja Taupo-järveä.

No Worries, Mate!

Matkustimme 9.5. yön yli lennolla Singaporesta Sydneyyn. Matka päiväntasaajan toiselle puolelle kesti yli seitsemän tuntia, mutta suurimman osan siitä lensimme Australian mantereen yllä. Tajusin vasta silloin, kuinka valtava tuo maa on. Saavuimme viideltä Sydneyn aikaa perille, ja ensimmäiseksi vain nukuimme muutaman tunnin. Hostellimme sijaitsi Kings Crossin aseman lähellä vanhassa brittityylisessä talossa, ja suurin osa muista asukkaista tuntui olevan kovin nuorta jengiä tuosta kyseisestä maasta.

Saatuamme taas hieman virtaa itseemme unien ja tutun thaimaalaisen ruoan jälkeen lähdimme kävelemään kohti Sydneyn keskustaa. Olimme pukeutuneet takkeihin ja kaulahuiveihin, sillä Sydneyn vajaa 20 astetta tuntui melko viileältä yli neljän Singaporessa vietetyn kuukauden jälkeen. Raikas ja kuiva ilma maistui kuitenkin hyvältä ja karkotti väsymyksen pois. On silti vaikea käsittää, miten monet turistit ja paikalliset kulkivat sortseissa ja t-paidoissa, kun itse hytisin viimeistään auringon laskiessa viiden jälkeen illalla.

Neljän päivän aikana kävelimme keskustaa ristiin rastiin. En ole vielä käynyt Yhdysvalloissa, mutta luulisin Sydneyn olevan ulkomuodoltaan jotain Lontoon ja USA:n rannikkokaupunkien väliltä. Vanhoja brittityylisiä rakennuksia löytyy tietyistä paikoista, mutta keskusta on täynnä kerrostaloja, ostoskeskuksia sekä pikaruokapaikkoja. Ensimmäisenä päivänä iskikin pieni kulttuurishokki, sillä niin selkeän länsimainen Sydney on Singaporeen verrattuna. Meidän onneksemme sieltä kuitenkin löytyi melko edullista ruokaa tarjoavia food courteja sekä tuttuja tietokonepeliääniä päästäviä liikennevaloja.

Sydneyssä on mukavan paljon puistoja, joissa voi nähdä erilaisia lintuja. Tuntui oudolta nähdä kakaduja (isoja valkoisia papukaijoja keltainen töyhtö päässään) lentelevän keskustan puista toiseen, koska ilma ei tuntunut mitenkään trooppiselta. Suurimman osan vuodesta Sydneyssä on hellettä ja lämpötila voi olla jopa yli 40 astetta, mutta me osuimme Australiaan talven alkaessa. Tässä kuvassa onkin mukavan tuttu syksyinen tunne. Taustalla Pyhän Maryn katedraali.










Ensimmäinen päivä syyskelissä oli hieman viileä, mutta onneksi löysimme pian New South Walesin osavaltion kirjaston, jonne poikkesimme lämmittelemään. Meillä kävi tuuri, sillä siellä oli parhaillaan menossa World Press Photo -näyttely, missä oli esillä viime vuoden parhaita lehtikuvia. Kuvat Tsetshenian sodasta ja Kiinan maanjäristyksestä olivat järkyttäviä mutta hienoja, ja kuva Obamasta puhumassa pahvilaatikon päältä koulun jumppasalissa vain vuosi sitten oli hämmentävä. Palasimme kirjastoon seuraavana päivänä läppäreiden kanssa, sillä siellä oli ilmainen langaton netti, jollainen löytyi myöhemmin myös Uuden-Seelannin Christchurchista. Kätevää, sillä nämä maat eivät ilmeisesti ole niin tietoyhteiskuntia kuin Aasian maat, ja netti tuntuu maksavan kaikissa hostelleissa.

Väsymyksestä ja yllättävästä pimeydestä huolimatta kuljimme vielä katsomaan Sydneyn päänähtävyyksiä, oopperataloa sekä Harbour Bridgeä. Kuvat oopperatalosta otimme vasta viimeiseä iltana kyseisen sillan päältä. Kuljimme takaisin hostelille ydinkeskustan kautta, joka kuhisi elämää sunnuntai-illasta ja kauppojen kiinniolemisesta huolimatta. Oli jonkinlainen järkytys nähdä humalaisia ihmisiä kadulla, sillä Singaporessa niitä ei tullut vastaan juuri koskaan. Australiassa alkoholi onkin halpaa Singaporeen verrattuna, tosin verotusta ollaan kai nostamassa.

Maanantaiaamuna kävelimme ensimmäiseksi Australian Museumiin, sillä siellä oli menossa dinosaurus-näyttely, ja vanhoina dinofaneina halusimme tietysti nähdä sen. Näyttely olikin hyvin tehty, ja lapsille suuntaamisesta huolimatta siinä kerrottiin dinosaurusten piirteistä siten, että lähes kaikki väitteet perusteltiin tutkimustuloksilla.










Meillä vierähti museossa neljä tuntia, sillä jo pelkästään dinosauruksia oli mahdoton ohittaa nopeasti. Seuraava näyttely museossa kertoi Australian alkuperäisasukkaista, aboriginaaleista sekä Torres Straitsin alueen ihmisistä. Tuo näyttely oli herättävä, sillä kulttuurin ja historian lisäksi se kiinnitti huomion siihen, miten huonosti alkuperäisväestöä on kohdeltu, ja kohdellaan edelleen.

Alla olevassa kuvassa on teos Aboriginal Protection Boardista, joka oli jotain aivan muuta kuin nimi väittää.













APB ryösti aboriginaalilapsia heidän vanhemmiltaan viedäkseen nämä kasvamaan valkoisiin perheisiin tai tyttö- tai poikakoteihin. Tarkoitus oli saada alkuperäisväestö sekoittumaan kolonialisteihin niin, että heidän etninen ryhmänsä vähitellen häviäisi pois. Elokuva Australia kertoo myös tästä kauheudesta, josta päästiin eroon vasta 1960-luvulla. Me tapasimme museossa taiteilijan, joka kuuluu näihin 'ryöstettyihin lapsiin'. Hän oli museossa maalaamassa tauluja ja kertomassa kulttuuristaan. Hän kertoi, että kaikista puheista huolimatta Australian alkuperäisväestön kohtelu ei vieläkään ole kunnossa. Museossa olikin lehtileikkeitä, joiden otsikot sanoivat esimerkiksi näin viitatessaan aboriginaalien elämään: ”Third world conditions in a first world country”.

Viimeisenä halusimme vielä nähdä näyttelyn Australian luonnosta. Australiassa on tunnetusti paljon eläinlajeja, joita ei muualla tavata. Surullisen paljon niistä on kuitenkin kuollut sukupuuttoon, ja monet ovat vaarassa kuolla. Syitä tuhoon on monia: eläinten metsästäminen, elinympäristöjen tuhoutuminen ja ainakin nykypäivänä kaikkein merkittävimpänä kuivuminen. Kuulemma Sydneynkin ympärillä oli ennen sademetsää, mutta nyt metsä on kuivaa. Eroosiota on enemmän kuivuuden takia, metsäpalot ovat jokavuotinen riesa, eikä ihmisille riitä vettä, saati sitten luonnolle. Arvatkaa, mikä tuo murtoluku on tässä taulussa?










Museokierroksen jälkeen kävelimme keskustan kautta, josta mukaan tarttui vähän lämpimiä vaatteita Uutta-Seelantia varten, sillä eteläsaarella voi sääennusteiden mukaan olla öisin jopa pakkasta. Pari päivää myöhemmin ostimme vielä lisää vaatteita... Singapore sai kyllä aika suuren muutoksen aikaan suomalaisissa, joiden pitäisi ainakin australialiasten mielestä kestää kylmyyttä.

Illalla yritimme ottaa tuntumaa arkeen kokkaamalla itse ruokaa hostellin keittiössä, mutta ruoanlaitto piti aloittaa varovasti, kun sitä ei ole moneen kuukauteen tehnyt. Tuorepasta ja valmissalaatti maistuivat lopulta hyviltä, vaikka emme osanneetkaan käyttää kaasuhellaa. Britit ovat kyllä jättäneet monia kummallisuuksia Australiaan hellan lisäksi, kun suihkussakin pitää säätää vesi kahdesta eri hanasta. Mahdotonta säästää vettä tuollaisen hankalan tasapainottamistehtävän edessä!

Seuraavana aamuna oli herätys kuudelta, sillä olimme varanneet itsellemme retken Blue Mountainsille. Pikkubussi täynnä ihmisiä ajelimme reilun tunnin sisämaahan vuoria kohti. Kuskina ja oppaana oli hauska Jimmy, joka kritisoi välillä tiukastikin australialaisten ja heidän hallituksensa toimia. Päivän alussa hän kysyi, josko haluaisimme nähdä koaloita. Osa porukasta innostui ehdotuksesta, mutta pettyi Jimmyn kerrottua, että kaikki sen alueen koalat tapettiin jo aikoja sitten.

Yhden Australian eläimen silti näimme, sillä reissun alkuun kuului pysähdys kengurupaikalla. Kengurut ovat kuitenkin jostain syystä viime vuosina näkyneet paikalla koko ajan entistä vähemmän, joten mekin onnistuimme näkemän vain yhden. Se istui rauhassa ojassa syömässä ihmisten tuijotellessa sitä, ja välillä ponnahti eteenpäin paremman ruohon kimppuun.










Kengurupaikalta matka jatkui kohti itse vuoria, ja pääsimme näkemään uskomattomia maisemia. Sanoin ei voi kuvailla, miltä jyrkkä hiekkakivivuoristo näyttää kirkkaassa aamuauringossa.

Siksi otimme paljon kuvia jyrkänteeltä.













Vielä parempaa oli tiedossa, sillä ryhmämme halusi kävellä vaikean jyrkänteen alla menevän reitin. Se oli mitoitettu kolmesta neljään tuntiin kestäväksi, mutta Jimmy halusi meidän kulkevan sen kahdessa. Kuvaamisen kanssa tuli siis vähän kiire, kun flip flopeissa kiipeilevät muut retkeilijät eivät olleetkaan niin hitaita kuin toivoimme. Paljon kuvia tuli silti otettua.










Matkalla oli myös vesiputouksia, mutta kulku purojen yli oli tarkasti aidoitettu. Vuoret ovat nimittäin vaatineet uhrinsa vuosien kuluessa.










Kiipesimme aluksi jyrkänteen alapuolelle.













Jyrkänne näyttää siltä, että siitä saattaisi hetkellä miltä hyvänsä sortua vähän lisää kiviä. Vuonna 1979 niin oli vähän matkan päässä käynytkin, ja kivenjärkäleen putoaminen kuului silloin Sydnessä saakka, yli 100 kilometrin päässä.










Kuviin oli vaikea vangita sitä suuruutta ja mahtavuutta, minkä vuorien keskellä koki. Emme olleet osanneet kuvitella mitään tällaista, kun ilmoittauduimme Blue Mountains -retkelle mukaan. Polulla kulkiessani yritin vain painaa mieleeni sen hetken ja tunteen, ja uskon kylmän raikkaan ilman auttaneen pysyvän muistijäljen luomisessa.










Paluumatka takaisin näköalapaikalle oli tietysti ylämäkeä. Opas oli varoittanut meitä siitä moneen kertaan ja vihjannut, ettei häntä kannattanut syyttää matkan rankkuudesta. Yllättävän raskasta noin 1500 porrasta olikin kiivetä ylöspäin, kun tahti piti pitää kovana. Olimme Tonin kanssa nimittäin jääneet ryhmän peränpitäjiksi, ja olimme siksi sekä omien kuviemme takia aina kaukana muista. Paluumatka alkoi vesiputouksen vierestä.













Jyrkännekävelyn jälkeen ajoimme vielä yhdelle näköalapaikalle, mistä saattoi nähdä Kolme sisarta. Aboriginaalien tarinan mukaan he olivat erään poppamiehen tyttöjä, jotka hän joutui muuttamaan kiveksi pelastaakseen nämä eräältä pahalta hengeltä. Tuo paha henki kuitenkin ehti tappaa poppamiehen, ennen kuin tämä muutti tytöt takaisin ihmisiksi. Niinpä he seisovat vuorenrinteellä edelleenkin.










Kolmen sisaren kuvaamisen jälkeen kokeilimme maailman jyrkintä vaijerikäyttöistä rautatietä, jonka kaltevuus oli 52 astetta. Sitä oli ennen käytetty hiilen kuljettamiseen. Etummaisesta vaunusta oli hurjat näkymät, mutta ajelu oli harmillisesti vain parin minuutin mittainen.










Rautatien jälkeen lähdimme ajamaan takaisin kohti Sydneytä. Raikkaasta ilmasta ja kiipeilystä väsyneinä kaikki muut paitsi kuski nuokkuivat koko automatkan. Pysähdyimme lopuksi vielä Sydneyn vanhalla olympiastadionilla. Sitä käytetään nykyään kuulemma vain noin 12 kertaa vuodessa. Oppaamme ei kovin paljon arvostanut sitä, miten paljon olympialaiset maksoivat Sydneylle ja miten paljon ne nostivat kaupungin hintoja.










Viimeisenä Sydneyn aamuna heräsimme taas aikaisin, koska halusimme nähdä vielä mahdollisimman paljon kaupungista. Pohkeet olivat ihan jumissa edellisen päivän kiipeilystä, mutta tällekin päivälle ohjelmassa oli pelkästään kävelyä. Sitä tulikin lopulta lähemmäs 20 kilometriä, mikä olisi ollut ihan hyvä treeni ensi lauantain Sydneyn puolimaratonia varten.










Lähdimme ensin kävelemään Circular Quayta kohti rannan puistojen kautta. Aurinko paistoi niin lämpimästi, eli jopa me pystyimme kulkemaan t-paidoissa.

Tämän Finger Wharfin eteen tulimme illalla syömään perinteistä pikaruokaa, eli piirakkaa peruna- ja hernemuussilla.













Rouva MacQuarien kärjestä (eli sen nimisestä niemestä) näki Oopperatalon, ja kuvasimme sitä muiden japanilaisturistien kanssa.










Harbour Bridge vuodelta 1932.










Päästyämme Circular Quayhin etsiydyimme bussipysäkeille, ja ystävällisen bussivirkailijan opastuksella löysimme Coogee-rannalle menevään bussiin. Coogee on Sydneyn itäisten esikaupunkialueiden eteläpuolella, ja halusimme kävellä sieltä pohjoiseen Bondi-rannalle. Matkan piti joidenkin oppaiden mukaan kestää tunnin tai korkeintaan kaksi, mutta meillä siihen meni yli neljä. Syy on varmaankin ilmeinen.










Rannat näyttivät lämpimiltä, mutta auringonottajia ei kovin paljon ollut. Tuuli teki kahdestakymmenestä asteesta sen verran viileän, että lähinnä vain surffarit märkäpuvuissaan tarkenivat olla vedessä. Rannikon aallot olivatkin sellaiset, että surffaamista ei varmasti voi lopettaa edes talven tullessa.










Coogee-rannalla oli ikävä muistutus nykypäivän vaaroista. Siellä oli muistomerkki niille paikallisille, jotka kuolivat Balin vuoden 2002 terroristi-iskuissa. Aasiassa ollessani en maailman jakautumista niin tajunnut, mutta kai se on ikävän todellista.













Matka Bondille oli melko pitkä, ehkä kahdeksan kilometriä, mutta maisemiin ei hetkeksikään kyllästynyt. Aallot eivät olleet ilo vain silmälle, vaan niistä kuului myös uskomattoman kova jylinä. Voi olla, että sisämaakaupungit tuntuvat vähän tylsiltä sitten, kun palaamme täältä maailman merikaupungeista.













Eroosio syö näitä rantoja, mutta onneksi asialle yritetään vihdoin tehdä jotain kasvillisuuden avulla.










Noin puolivälissä matkaa reitti kulki valtavan hautausmaan läpi. Suurin osa haudoista oli 1900-luvun alusta, mutta joihinkin sukuhautoihin oli haudattu ihmisiä vielä viime vuosina. Hautausmaalla oli kaunis tunnelma, kun aurinko osui valkoisiin hautaristeihin.










Saimme etsiä lounaspaikkaa oikein kunnolla, eikä iloa voinut peitellä kun lopulta saimme rannalla syödäksemme aitoja Fish & Chipsejä.










Ruokakateellisia oli vieressä vaikka kuinka. Saatoimme aiheuttaa niille pienen pettymyksen, kun ruoka ei lentänytkään maahan niin kuin joillakin muilla, vaan päätyi roskakoriin.










Lopulta saavuimme Bondi-rannalle silloin, kun aurinko oli jo siirtynyt pois rannalta. Bondi on pitkä ranta ja täynnä surffauselämään kuuluvia kauppoja, joten hyppäsimme nopeasti bussiin ja ajoimme sieltä pois. Rantakävely oli kuitenkin ollut mukavan rauhallinen ja upean merellinen.










Iltahupina jäimme vielä keskustaan ottamaan kolmijalalla kuvia öisestä Sydneystä. Kello tosin oli vasta vähän yli viisi.










Oopperatalon kuvaaminen onnistui, vaikka kameralla pitikin tähdätä Harbour Bridgen kanaverkon läpi.










Torstaiaamuna heräsimme viideltä ja lähdimme lentokenttää kohden. Lensimme halpalentoyhtiö JetStarilla Uuden-Seelannin eteläsaarelle Christchurchiin. Hetki ennen laskeutumista oli käsittämätön, kun näin kovin tutun näköiset lumihuippuiset vuoret todellisuudessa. Christchurch on Uuden-Seelannin toiseksi suurin kaupunki tasaisella maalla meren ja vuorien välissä, mutta täälläkin on vain 350 000 asukasta. Olo on jotenkin kotoisa melkoisen kylmän syksykelin ja matalien rakennusten takia. Hostellissa tosin on kokolattiamatto.

Liian lyhyen Australian pysähdyksen jälkeen pysymme Uudessa-Seelannissa kymmenen päivää, mutta vaihdamme kaupunkia joka toinen päivä. Launtaina matkaamme junalla Pictoniin ja sieltä lautalla Wellingtoniin. Sitten olisi tarkoitus ajella bussilla Taupon ja Rotoruan kautta Aucklandiin. Lämpötila toivottavasti nousee jokaisella etapilla.