Saatuamme taas hieman virtaa itseemme unien ja tutun thaimaalaisen ruoan jälkeen lähdimme kävelemään kohti Sydneyn keskustaa. Olimme pukeutuneet takkeihin ja kaulahuiveihin, sillä Sydneyn vajaa 20 astetta tuntui melko viileältä yli neljän Singaporessa vietetyn kuukauden jälkeen. Raikas ja kuiva ilma maistui kuitenkin hyvältä ja karkotti väsymyksen pois. On silti vaikea käsittää, miten monet turistit ja paikalliset kulkivat sortseissa ja t-paidoissa, kun itse hytisin viimeistään auringon laskiessa viiden jälkeen illalla.
Neljän päivän aikana kävelimme keskustaa ristiin rastiin. En ole vielä käynyt Yhdysvalloissa, mutta luulisin Sydneyn olevan ulkomuodoltaan jotain Lontoon ja USA:n rannikkokaupunkien väliltä. Vanhoja brittityylisiä rakennuksia löytyy tietyistä paikoista, mutta keskusta on täynnä kerrostaloja, ostoskeskuksia sekä pikaruokapaikkoja. Ensimmäisenä päivänä iskikin pieni kulttuurishokki, sillä niin selkeän länsimainen Sydney on Singaporeen verrattuna. Meidän onneksemme sieltä kuitenkin löytyi melko edullista ruokaa tarjoavia food courteja sekä tuttuja tietokonepeliääniä päästäviä liikennevaloja.
Sydneyssä on mukavan paljon puistoja, joissa voi nähdä erilaisia lintuja. Tuntui oudolta nähdä kakaduja (isoja valkoisia papukaijoja keltainen töyhtö päässään) lentelevän keskustan puista toiseen, koska ilma ei tuntunut mitenkään trooppiselta. Suurimman osan vuodesta Sydneyssä on hellettä ja lämpötila voi olla jopa yli 40 astetta, mutta me osuimme Australiaan talven alkaessa. Tässä kuvassa onkin mukavan tuttu syksyinen tunne. Taustalla Pyhän Maryn katedraali.
Ensimmäinen päivä syyskelissä oli hieman viileä, mutta onneksi löysimme pian New South Walesin osavaltion kirjaston, jonne poikkesimme lämmittelemään. Meillä kävi tuuri, sillä siellä oli parhaillaan menossa World Press Photo -näyttely, missä oli esillä viime vuoden parhaita lehtikuvia. Kuvat Tsetshenian sodasta ja Kiinan maanjäristyksestä olivat järkyttäviä mutta hienoja, ja kuva Obamasta puhumassa pahvilaatikon päältä koulun jumppasalissa vain vuosi sitten oli hämmentävä. Palasimme kirjastoon seuraavana päivänä läppäreiden kanssa, sillä siellä oli ilmainen langaton netti, jollainen löytyi myöhemmin myös Uuden-Seelannin Christchurchista. Kätevää, sillä nämä maat eivät ilmeisesti ole niin tietoyhteiskuntia kuin Aasian maat, ja netti tuntuu maksavan kaikissa hostelleissa.
Väsymyksestä ja yllättävästä pimeydestä huolimatta kuljimme vielä katsomaan Sydneyn päänähtävyyksiä, oopperataloa sekä Harbour Bridgeä. Kuvat oopperatalosta otimme vasta viimeiseä iltana kyseisen sillan päältä. Kuljimme takaisin hostelille ydinkeskustan kautta, joka kuhisi elämää sunnuntai-illasta ja kauppojen kiinniolemisesta huolimatta. Oli jonkinlainen järkytys nähdä humalaisia ihmisiä kadulla, sillä Singaporessa niitä ei tullut vastaan juuri koskaan. Australiassa alkoholi onkin halpaa Singaporeen verrattuna, tosin verotusta ollaan kai nostamassa.
Maanantaiaamuna kävelimme ensimmäiseksi Australian Museumiin, sillä siellä oli menossa dinosaurus-näyttely, ja vanhoina dinofaneina halusimme tietysti nähdä sen. Näyttely olikin hyvin tehty, ja lapsille suuntaamisesta huolimatta siinä kerrottiin dinosaurusten piirteistä siten, että lähes kaikki väitteet perusteltiin tutkimustuloksilla.
Meillä vierähti museossa neljä tuntia, sillä jo pelkästään dinosauruksia oli mahdoton ohittaa nopeasti. Seuraava näyttely museossa kertoi Australian alkuperäisasukkaista, aboriginaaleista sekä Torres Straitsin alueen ihmisistä. Tuo näyttely oli herättävä, sillä kulttuurin ja historian lisäksi se kiinnitti huomion siihen, miten huonosti alkuperäisväestöä on kohdeltu, ja kohdellaan edelleen.
Alla olevassa kuvassa on teos Aboriginal Protection Boardista, joka oli jotain aivan muuta kuin nimi väittää.
APB ryösti aboriginaalilapsia heidän vanhemmiltaan viedäkseen nämä kasvamaan valkoisiin perheisiin tai tyttö- tai poikakoteihin. Tarkoitus oli saada alkuperäisväestö sekoittumaan kolonialisteihin niin, että heidän etninen ryhmänsä vähitellen häviäisi pois. Elokuva Australia kertoo myös tästä kauheudesta, josta päästiin eroon vasta 1960-luvulla. Me tapasimme museossa taiteilijan, joka kuuluu näihin 'ryöstettyihin lapsiin'. Hän oli museossa maalaamassa tauluja ja kertomassa kulttuuristaan. Hän kertoi, että kaikista puheista huolimatta Australian alkuperäisväestön kohtelu ei vieläkään ole kunnossa. Museossa olikin lehtileikkeitä, joiden otsikot sanoivat esimerkiksi näin viitatessaan aboriginaalien elämään: ”Third world conditions in a first world country”.
Viimeisenä halusimme vielä nähdä näyttelyn Australian luonnosta. Australiassa on tunnetusti paljon eläinlajeja, joita ei muualla tavata. Surullisen paljon niistä on kuitenkin kuollut sukupuuttoon, ja monet ovat vaarassa kuolla. Syitä tuhoon on monia: eläinten metsästäminen, elinympäristöjen tuhoutuminen ja ainakin nykypäivänä kaikkein merkittävimpänä kuivuminen. Kuulemma Sydneynkin ympärillä oli ennen sademetsää, mutta nyt metsä on kuivaa. Eroosiota on enemmän kuivuuden takia, metsäpalot ovat jokavuotinen riesa, eikä ihmisille riitä vettä, saati sitten luonnolle. Arvatkaa, mikä tuo murtoluku on tässä taulussa?
Museokierroksen jälkeen kävelimme keskustan kautta, josta mukaan tarttui vähän lämpimiä vaatteita Uutta-Seelantia varten, sillä eteläsaarella voi sääennusteiden mukaan olla öisin jopa pakkasta. Pari päivää myöhemmin ostimme vielä lisää vaatteita... Singapore sai kyllä aika suuren muutoksen aikaan suomalaisissa, joiden pitäisi ainakin australialiasten mielestä kestää kylmyyttä.
Illalla yritimme ottaa tuntumaa arkeen kokkaamalla itse ruokaa hostellin keittiössä, mutta ruoanlaitto piti aloittaa varovasti, kun sitä ei ole moneen kuukauteen tehnyt. Tuorepasta ja valmissalaatti maistuivat lopulta hyviltä, vaikka emme osanneetkaan käyttää kaasuhellaa. Britit ovat kyllä jättäneet monia kummallisuuksia Australiaan hellan lisäksi, kun suihkussakin pitää säätää vesi kahdesta eri hanasta. Mahdotonta säästää vettä tuollaisen hankalan tasapainottamistehtävän edessä!
Seuraavana aamuna oli herätys kuudelta, sillä olimme varanneet itsellemme retken Blue Mountainsille. Pikkubussi täynnä ihmisiä ajelimme reilun tunnin sisämaahan vuoria kohti. Kuskina ja oppaana oli hauska Jimmy, joka kritisoi välillä tiukastikin australialaisten ja heidän hallituksensa toimia. Päivän alussa hän kysyi, josko haluaisimme nähdä koaloita. Osa porukasta innostui ehdotuksesta, mutta pettyi Jimmyn kerrottua, että kaikki sen alueen koalat tapettiin jo aikoja sitten.
Yhden Australian eläimen silti näimme, sillä reissun alkuun kuului pysähdys kengurupaikalla. Kengurut ovat kuitenkin jostain syystä viime vuosina näkyneet paikalla koko ajan entistä vähemmän, joten mekin onnistuimme näkemän vain yhden. Se istui rauhassa ojassa syömässä ihmisten tuijotellessa sitä, ja välillä ponnahti eteenpäin paremman ruohon kimppuun.
Kengurupaikalta matka jatkui kohti itse vuoria, ja pääsimme näkemään uskomattomia maisemia. Sanoin ei voi kuvailla, miltä jyrkkä hiekkakivivuoristo näyttää kirkkaassa aamuauringossa.
Siksi otimme paljon kuvia jyrkänteeltä.
Vielä parempaa oli tiedossa, sillä ryhmämme halusi kävellä vaikean jyrkänteen alla menevän reitin. Se oli mitoitettu kolmesta neljään tuntiin kestäväksi, mutta Jimmy halusi meidän kulkevan sen kahdessa. Kuvaamisen kanssa tuli siis vähän kiire, kun flip flopeissa kiipeilevät muut retkeilijät eivät olleetkaan niin hitaita kuin toivoimme. Paljon kuvia tuli silti otettua.
Matkalla oli myös vesiputouksia, mutta kulku purojen yli oli tarkasti aidoitettu. Vuoret ovat nimittäin vaatineet uhrinsa vuosien kuluessa.
Kiipesimme aluksi jyrkänteen alapuolelle.
Jyrkänne näyttää siltä, että siitä saattaisi hetkellä miltä hyvänsä sortua vähän lisää kiviä. Vuonna 1979 niin oli vähän matkan päässä käynytkin, ja kivenjärkäleen putoaminen kuului silloin Sydnessä saakka, yli 100 kilometrin päässä.
Kuviin oli vaikea vangita sitä suuruutta ja mahtavuutta, minkä vuorien keskellä koki. Emme olleet osanneet kuvitella mitään tällaista, kun ilmoittauduimme Blue Mountains -retkelle mukaan. Polulla kulkiessani yritin vain painaa mieleeni sen hetken ja tunteen, ja uskon kylmän raikkaan ilman auttaneen pysyvän muistijäljen luomisessa.
Paluumatka takaisin näköalapaikalle oli tietysti ylämäkeä. Opas oli varoittanut meitä siitä moneen kertaan ja vihjannut, ettei häntä kannattanut syyttää matkan rankkuudesta. Yllättävän raskasta noin 1500 porrasta olikin kiivetä ylöspäin, kun tahti piti pitää kovana. Olimme Tonin kanssa nimittäin jääneet ryhmän peränpitäjiksi, ja olimme siksi sekä omien kuviemme takia aina kaukana muista. Paluumatka alkoi vesiputouksen vierestä.
Jyrkännekävelyn jälkeen ajoimme vielä yhdelle näköalapaikalle, mistä saattoi nähdä Kolme sisarta. Aboriginaalien tarinan mukaan he olivat erään poppamiehen tyttöjä, jotka hän joutui muuttamaan kiveksi pelastaakseen nämä eräältä pahalta hengeltä. Tuo paha henki kuitenkin ehti tappaa poppamiehen, ennen kuin tämä muutti tytöt takaisin ihmisiksi. Niinpä he seisovat vuorenrinteellä edelleenkin.
Kolmen sisaren kuvaamisen jälkeen kokeilimme maailman jyrkintä vaijerikäyttöistä rautatietä, jonka kaltevuus oli 52 astetta. Sitä oli ennen käytetty hiilen kuljettamiseen. Etummaisesta vaunusta oli hurjat näkymät, mutta ajelu oli harmillisesti vain parin minuutin mittainen.
Rautatien jälkeen lähdimme ajamaan takaisin kohti Sydneytä. Raikkaasta ilmasta ja kiipeilystä väsyneinä kaikki muut paitsi kuski nuokkuivat koko automatkan. Pysähdyimme lopuksi vielä Sydneyn vanhalla olympiastadionilla. Sitä käytetään nykyään kuulemma vain noin 12 kertaa vuodessa. Oppaamme ei kovin paljon arvostanut sitä, miten paljon olympialaiset maksoivat Sydneylle ja miten paljon ne nostivat kaupungin hintoja.
Viimeisenä Sydneyn aamuna heräsimme taas aikaisin, koska halusimme nähdä vielä mahdollisimman paljon kaupungista. Pohkeet olivat ihan jumissa edellisen päivän kiipeilystä, mutta tällekin päivälle ohjelmassa oli pelkästään kävelyä. Sitä tulikin lopulta lähemmäs 20 kilometriä, mikä olisi ollut ihan hyvä treeni ensi lauantain Sydneyn puolimaratonia varten.
Lähdimme ensin kävelemään Circular Quayta kohti rannan puistojen kautta. Aurinko paistoi niin lämpimästi, eli jopa me pystyimme kulkemaan t-paidoissa.
Tämän Finger Wharfin eteen tulimme illalla syömään perinteistä pikaruokaa, eli piirakkaa peruna- ja hernemuussilla.
Rouva MacQuarien kärjestä (eli sen nimisestä niemestä) näki Oopperatalon, ja kuvasimme sitä muiden japanilaisturistien kanssa.
Harbour Bridge vuodelta 1932.
Päästyämme Circular Quayhin etsiydyimme bussipysäkeille, ja ystävällisen bussivirkailijan opastuksella löysimme Coogee-rannalle menevään bussiin. Coogee on Sydneyn itäisten esikaupunkialueiden eteläpuolella, ja halusimme kävellä sieltä pohjoiseen Bondi-rannalle. Matkan piti joidenkin oppaiden mukaan kestää tunnin tai korkeintaan kaksi, mutta meillä siihen meni yli neljä. Syy on varmaankin ilmeinen.
Rannat näyttivät lämpimiltä, mutta auringonottajia ei kovin paljon ollut. Tuuli teki kahdestakymmenestä asteesta sen verran viileän, että lähinnä vain surffarit märkäpuvuissaan tarkenivat olla vedessä. Rannikon aallot olivatkin sellaiset, että surffaamista ei varmasti voi lopettaa edes talven tullessa.
Coogee-rannalla oli ikävä muistutus nykypäivän vaaroista. Siellä oli muistomerkki niille paikallisille, jotka kuolivat Balin vuoden 2002 terroristi-iskuissa. Aasiassa ollessani en maailman jakautumista niin tajunnut, mutta kai se on ikävän todellista.
Matka Bondille oli melko pitkä, ehkä kahdeksan kilometriä, mutta maisemiin ei hetkeksikään kyllästynyt. Aallot eivät olleet ilo vain silmälle, vaan niistä kuului myös uskomattoman kova jylinä. Voi olla, että sisämaakaupungit tuntuvat vähän tylsiltä sitten, kun palaamme täältä maailman merikaupungeista.
Eroosio syö näitä rantoja, mutta onneksi asialle yritetään vihdoin tehdä jotain kasvillisuuden avulla.
Noin puolivälissä matkaa reitti kulki valtavan hautausmaan läpi. Suurin osa haudoista oli 1900-luvun alusta, mutta joihinkin sukuhautoihin oli haudattu ihmisiä vielä viime vuosina. Hautausmaalla oli kaunis tunnelma, kun aurinko osui valkoisiin hautaristeihin.
Saimme etsiä lounaspaikkaa oikein kunnolla, eikä iloa voinut peitellä kun lopulta saimme rannalla syödäksemme aitoja Fish & Chipsejä.
Ruokakateellisia oli vieressä vaikka kuinka. Saatoimme aiheuttaa niille pienen pettymyksen, kun ruoka ei lentänytkään maahan niin kuin joillakin muilla, vaan päätyi roskakoriin.
Lopulta saavuimme Bondi-rannalle silloin, kun aurinko oli jo siirtynyt pois rannalta. Bondi on pitkä ranta ja täynnä surffauselämään kuuluvia kauppoja, joten hyppäsimme nopeasti bussiin ja ajoimme sieltä pois. Rantakävely oli kuitenkin ollut mukavan rauhallinen ja upean merellinen.
Iltahupina jäimme vielä keskustaan ottamaan kolmijalalla kuvia öisestä Sydneystä. Kello tosin oli vasta vähän yli viisi.
Oopperatalon kuvaaminen onnistui, vaikka kameralla pitikin tähdätä Harbour Bridgen kanaverkon läpi.
Torstaiaamuna heräsimme viideltä ja lähdimme lentokenttää kohden. Lensimme halpalentoyhtiö JetStarilla Uuden-Seelannin eteläsaarelle Christchurchiin. Hetki ennen laskeutumista oli käsittämätön, kun näin kovin tutun näköiset lumihuippuiset vuoret todellisuudessa. Christchurch on Uuden-Seelannin toiseksi suurin kaupunki tasaisella maalla meren ja vuorien välissä, mutta täälläkin on vain 350 000 asukasta. Olo on jotenkin kotoisa melkoisen kylmän syksykelin ja matalien rakennusten takia. Hostellissa tosin on kokolattiamatto.
Liian lyhyen Australian pysähdyksen jälkeen pysymme Uudessa-Seelannissa kymmenen päivää, mutta vaihdamme kaupunkia joka toinen päivä. Launtaina matkaamme junalla Pictoniin ja sieltä lautalla Wellingtoniin. Sitten olisi tarkoitus ajella bussilla Taupon ja Rotoruan kautta Aucklandiin. Lämpötila toivottavasti nousee jokaisella etapilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti