Kambodza

Viime viikolla lintsasin kolme päivää koulusta, sillä matkustimme Tonin kanssa Kambodzaan. Olin miettinyt kauan lähdenkö tuolle matkalle, sillä maa vaikutti vieraalta ja pelottavalta. Onneksi kuitenkin päätin lähteä, sillä en ole koskaan kuudessa päivässä kokenut noin paljon tai oppinut noin paljon uutta sekä maailmasta että itsestäni.

Kambodza oli minulle etukäteen melko tuntematon maa, mutta lueskelin sen historiasta ennen matkaa. Kambodza sijaitsee Thaimaan, Laosin ja Vietnamin välissä, ja pitkän historiansa aikana khmerit (joiksi kambodzalaisia kutsutaan) ovat ehtineet hallita lähes kokonaan myös noita muita maita. Noin tuhat vuotta sitten Kambodza oli kulttuurinsa huipulla, ja siitä ovat jäljellä kuuluisat Angkor Watin temppelit. Vuosisatojen kuluessa maan mahti kuitenkin himmeni naapurikansojen valloitusten ja sisäisten riitojen takia, ja khmerien hallinnoima alue pieneni. Vuonna 1864 Kambodzasta tuli Ranskan siirtomaa, ja se itsenäistyi uudelleen vuonna 1953.

Itsenäistymisestä näytti alkavan Kambodzan uusi menestys. 60-luvulla Angkor Wat oli Kaakkois-Aasian suosituin matkakohde ja maa korkeasti kehittynyt, mutta 70-luvulla kaikki edistys tuhoutui. Amerikkalaiset pommittivat maata Vietnamin sodan yhteydessä tappaen tuhansia ja kylväen maahan räjähtämättömiä aseita. Vieläkin pahempaa kuitenkin seurasi, kun vuonna 1975 punakhmerit pääsivät valtaan. Hirvittävän Pol Potin johdolla punakhmerit halusivat tehdä Kambodzasta vielä Kiinaakin radikaalimman kommunistivaltion, samalla tappaen tai ajaen kuolemaan miljoonasta kolmeen miljoonaan kambodzalaista. Punakhmerien valta kesti vain hieman yli kolme vuotta, mutta sota jatkui eri muodoissa vielä 80-luvun. Samalla maahan kylvättiin entisen aseiden lisäksi vielä miljoonia maamiinoja.

90-luvulta tähän päivään asti Kambodza on saanut olla lähes rauhassa ja sen talous on kasvanut nopeasti. Maa on kuitenkin edelleen hyvin köyhä ja sodan jäljet näkyvät kaikkialla. Maan pitkän ja raa'an historian huomioiden se on matkakohteena vähintäänkin mielenkiintoinen, mutta samalla pelottava. Odottamatta ainakaan rentouttavaa lomaa lähdimme kuudelta tiistaiaamuna Singaporesta kohteena Siem Reap, Kambodza.

Siem Reapin lentokentällä meitä oli hostellimme Babel Guesthousen puolesta odottamassa tuktuk-kuski, jonka kyydillä lähdimme kaupunkia kohti.










Tuktukit ovat Kambodzasta hieman erilaisia kuin Thaimaassa, mutta myös luotettavampia. Kuskeilla on nimittäin numeroidut liivit yllään. Huomasimme jo matkalla hostelille, että meidän kuskimme on erityisen luotettava, hän nimittäin ajoi hitaasti ja maltillisesti. Kyydissä kelpasi ihmetellä varhaisaamun menoa, kun pyörät, mopot, tuktukit ja autot ohittelivat toisiaan pölyävällä tiellä, lapset kulkivat koulupuvuissaan ja tienvarrella myytiin kaikkea aamiaispatongeista bensiiniin kokispulloissa.










Yllä olevassa kuvassa on katu, jolla hostellimme sijaitsi. Tuo katu ei ole päällystetty, toisin kuin suurin osa muista Siem Reapin kaduista. Hiekkaa ja pölyä on kyllä kaikkialla, siksi pidin aurinkolaseja myös pimeällä matkustaessamme tuktukilla. Mutta takaisin hostelliin: se oli paras, jossa olen Aasiassa yöpynyt. Suuri huone omalle kylppärillä, televisiolla sekä jääkaapilla. Oli outoa katsoa ensimmäisiä uutisia yli kahteen kuukauteen! Hienojen puitteiden lisäksi hostellistamme sai hyvää palvelua, ja heti sinne mentyämme saimme ideoita temppelien kiertämiseen. Varasimme hostellin kautta itsellemme kuskiksi myös saman, joka oli hakenut meidät kentältä. Loppujen lopuksi kiersimme hänen kanssaan neljä päivää ympäri Siem Reapia.

Toisen aamupalan ja lyhyiden päiväunien jälkeen suuntasimme kävelylle kaupunkiin. Siem Reap on melko pieni kaupunki, minkä puolesta siellä voi kävellä, mutta liikenne vähän hidastaa liikkumista. Teiden ylittämiseen nimittäin menee aikaa, kun odottelee turvallista väliä. Löysimme kuitenkin tiemme erääseen ravintolaan, josta tilasimme saman tien kuuluisaa paikallista herkkua, amokia. Kala kookoksessa oli herkullista. Lounaan jälkeen kävimme viereisessä Old Marketissa, jossa myytiin käsitöitä, turistirihkamaa ja myös vihanneksia. Paikallisiin tapoihin hieman perehtyneinä ostimme itsellemme kramat, joilla piti näyttää paikallisten silmissä uskottavammalta. Tiedä siitä, mutta ainakin ne suojasivat turisteja auringonpistolta.

Kuskimme oli ehdottanut meille illaksi auringonlaskun katsomista temppeleillä. Auringonlasku (ja samoin nousu) tapahtuu Kambodzassa kuuden aikaan, joten aikataulu sopi meille. Saimme ostettua kolmen päivän liput Angkor Watin temppeleille jo edellisen päivän iltana, joten pääsimme kiipeämään Bakheng-kukkulalle.










Moni muu turisti oli saanut saman idean, joten ensimmäinen kosketus temppeleihin jäi vähän rauhattomaksi. Saimme kuitenkin huomata, että lenkkitossujen mukaan ottaminen kannatti. Temppelin päälle johtavat portaat olivat vaikeimmillaan 40 senttimetriä korkeita ja 10 senttiä leveitä. Kivistä sai pitää tiukasti kiinni, erityisesti laskeutuessa. Koska aurinko putosi viimeisillä hetkillään pilveen, lähdimme ruuhkaiselta kukkulalta alas vielä valoisan aikaan.













Ruuhkaista laskeutumista.













Aurinko vielä näkyvissä.

Seuraavana päivänä oli vuorossa temppeleiden Grand Tour, mikä ei kuitenkaan viitannut päänähtävyyksiin vaan pidempään ajoreittiin. Kiersimme päivän aikana kuusi eri temppeliä. Vaikka temppelit olivatkin kaikki yllättävän erilaisia keskenään, tuli tutuksia Angkor Watissa toistuva taistelu hindulaisuuden ja buddhalaisuuden välillä. Ajoittain kuninkaat kannattivat buddhalaisuutta, jolloin temppeleitä koristivat buddhan kuvat. Kun hindukuningas taas oli vallassa, tuhottiin järjestelmällisesti kaikki buddhan kuvat vanhoista temppeleistä. Nykyään 90 prosenttia kambodzalaisista on buddhalaisia.

Ensimmäisenä näimme pienen Prasat Kravanin temppelin. Tarkoituksena oli aloittaa hieman vaatimattomammista temppeleistä kasvattaen jännitystä, mutta jo tämäkin hämmästytti. 900-luvulla rakennetuksi temppeliksi se oli suuri ja koristeellinen.













Prasat Kravan oli vasta kuitenkin esimakua valtavista kivimassoista, joita muihin temppeleihin on tarvinnut hankkia. Lisäksi siellä käynti varoitti jo aavistuksen siitä, kuinka paljon erilaisia kaupustelijoita temppeleiden luona on. Aikuisille huivien ja korttien myyjille uskaltaa hyvin sanoa 'ei kiitos' tai katsoa muualle, mutta lapsien kohdalla se on vaikeampaa. Koska lapset kuitenkaan tuskin saavat rahoja omaan koulunkäyntiinsä kuten väittävät, hankimme heille kaupasta jotain muuta annettavaa: tikkareita. Useimmille pikkuisille ne kelpasivatkin.

Seuraavaksi oli vuorossa hieman kiipeämistä Pre Rup -temppelille. Jälleen askelmien kanssa sai olla tarkkana, vaikka niitä olikin kunnostettu. Pre Rupin epäillään olleen aikaisemmin kuninkaallinen krematorio, ja meidän mielikuvituksellamme tummuneet tornien seinät viittasivatkin siihen.










Tämä temppeli uhkaa sortua monin paikoin.













Seuraava temppeli oli nimeltään East Mebon, mikä on ennen sijainnut valtavan keinotekoisen vesialtaan keskellä (1,8 kertaa 7 kilometriä). Temppelissä mielenkiintoisinta olivat elefanttipatsaat, jotka olivat hämmästyttävän hyvässä kunnossa yli tuhatvuotiaiksi. Jos en ihan väärin muista, niin Angkor Watin kuningaskunnan aikoina Kambodzassa tallusteli kymmeniä tuhansia elefantteja, joita käytettiin apuna työssä. Nykyään elefantteja näkee vain kantamassa rikkaita turisteja ympäriinsä.













Seuraavana vaihdoimme hindutemppeleistä buddhalaisiin, joissa näki taas tuon uskontoriidoista johtuvan toistuvan kuvion: buddhien kuvat on tuhottu hindukuninkaan tullessa valtaan. Tässä kuvassa buddhat on tuhottu muurin päältä, mutta ne on tuhottu myös kaikista temppeleistä.













Ensimmäinen buddhatemppeli Ta Som näytti jo palan siitä, millaisia Angkor Watin temppelit ovat olleet 1900-luvun alussa, kun ne löydettiin uudestaan. Suurin osa temppeleistä oli nimittäin hylättynä noin viisi sataa vuotta, jolloin viidakko valtasi ne. Tämä puu oli kiivennyt aika itsepäisesti temppelin yli.













Neak Pean oli hieman erilainen temppeli, sillä se koostui yhdestä isosta ja neljästä pienestä altaasta. Vesi virtasi suurimmasta altaasta pienempiin eläinten päiden näköisten suihkujen läpi. Kuvassa näkyy vain suurin allas ja sen keskellä ollut pieni temppeli.










En tiedä olivatko altaat aikoinaankaan tarkoitettuja uimiseen, mutta ainakaan niissä ei ole ollut kunnolla vettä vuosisatoihin. Olimme Kambodzassa kuivana kautena (lämpötila lähemmäs 35), mutta sadekaudella temppelitkin näyttäisivät erilaisilta, ja joissakin vallihaudoissa olisi silloin vettä.

Päivän viimeinen temppeli oli myös hienoin, sillä suuri Preah Khan oli paljolti kasvillisuuden peitossa. Tätäkin temppeliä on silti kunnostettu pitkän aikaa, joten sen sisällä pääsee kulkemaan. Sisäänkäynnillä odotti valtava puu, joka tuntui kivettyneeltä.










Temppelin sisällä oli outo rakennelma, joka on toiminut aikoinaan kirjastona. Sen arkkitehtuurinen tyyli vain oli kuin toisesta maailmasta, tai ainakin toiselta mantereelta.










Kuuden hämmästyttävän erilaisen temppelin jälkeen lopetimme päivän kierroksemme, ja lähdimme tuktukin kyydissä takaisin Siem Reapiin. Kuskimme näytti meille pyynnöstämme hyvän ruokapaikan kaupungin keskustasta, josta löysimme khmer-ruokaa. Päivällisen lisäksi ei Kambodzan illoille tarvinnut keksiä muuta tekemistä, sillä auringon laskeutuessa kuudelta alkoivat kaikki paikat sulkeutua.

Torstaiaamuna matkaseurueeseemme liittyi Alex, joka ei voinut luistaa opinnoista yhtä paljon kuin me. Hänelle ei jäänyt tilaisuutta päiväuniin, sillä tälle päivälle olimme varanneet suurimmat ja tärkeimmät temppelit. Aamulla lähdimme taas tutun tuktukin kyydissä kohti temppeleitä, tällä kertaa niiden keskusta. Muurien ympäröimä Angkor Thomin kaupunki on 10 neliökilometrin kokoinen, ja sen läheisyydessä eli aikoinaan miljoona ihmistä. Käsittämätöntä ymmärtää sitä nyt, kun kaupungin täyttää metsä. Vanhan vallihaudan luona laidunsi vesipuhveleita.










Angkor Thomin sisäänkäynneillä vallihaudan ylittäviä siltoja reunustavat 54 jumalaa ja 54 demonia. Näiltä demoneilta on aikojen kuluessa varastettu päät, mutta ne on korvattu kopioilla.













Keskellä Angkor Thomin kaupunkia ja nykyään keskellä liikenneympyrää sijaitsee Bayon-temppeli.










Se on Angkorin mahtavimman kuninkaan Jayavarman VII:n rakennuttama, kuten moni muukin mahtipontinen temppeli. Bayonissa kuninkaan jumalallisuus korostuu, sillä suuren ja epäloogisen rakennelman seinistä katsoo 216 läheisesti kuningasta muistuttavaa, kierosti hymyilevää kasvoa.













Seuraava kohde Baphuon on esimerkki temppelistä, jota kunnostetaan parhaillaan. Itse asiassa kunnostaminen alkoi jo ennen punakhmerien valtaa, jolloin temppeli purettiin pala palalta. Kambodzan kauheina vuosina suunnitelmat ja piirrokset korjaamisesta kuitenkin katosivat, ja vuodesta 1995 asti on temppeliä yritetty rakentaa uudestaan.










Baphuon rakennettiin alun perin 1000-luvulla, mutta joskus viime vuosituhannen puolivälissä sen taakse kasattiin valtava nukkuva buddha. Buddhan rakentajista ei tiedetä varmasti, mutta luultavasti he olivat ihmisiä, jotka eivät lopettaneet palvontamenojaan Angkorissa, vaikka imperiumi katosikin.










Muinaisen kuninkaallisen palatsin alueella ei ole enää mitään nähtävissä, sillä rakennelmat ovat hajonneet aikojen kuluessa. Vain jumalilla oli oikeus kulkea kiven sisässä, joten ihmisten asuinsijat tehtiin puusta. Nykypäivänä turistit kulkevat siis niissä paikoissa, mitkä olivat tuhat vuotta sitten pyhiä. Yksi näistä temppeleistä, Phimeanakas, oli ilmeisesti juuri palatsin vieressä, mutta nyt sen päältä näki vain hiekkaa ja puita.










Angkor Thomin kaupungin jälkeen matkallemme osuivat kaksi pientä hindutemppeliä, jotka olivat aikanaan keskenään lähes samanlaisia. Nykyään niitä kuitenkin erottaa temppeleiden kunto. Thommanonia kunnostettiin huolella 1960-luvulla.













Chau Sayn kohdalla kunnostus puolestaan on vielä kesken. Uusi rakennusmateriaali erottuu ikävän selvästi vanhasta kivestä, mutta ehkä rajat kätketään aikanaan.













Monien temppeleiden kohdalla voi olla vaikea tietää, mikä on alkuperäistä rakentamista ja mikä korjausta. Vaikka temppeleiden korjaaminen laastilla tuntuu vähän valheelliselta, on korjaaminen välttämätöntä niiden säilyttämiseksi. Eikä temppeleiden päälle voisi kiivetä, jos portaita ei olisi tehty uudestaan. Vielä nytkin kiipeäminen kävi monin paikoin ihan kuntoilusta.

Yksi näistä kuntoilupaikoista oli Ta Keo, suuri temppeli, jota ei kuitenkaan koskaan rakennettu valmiiksi. Tarpeeksi korkeaksi se silti rakennettiin, sillä se on lähes 50 metrinen.













Päällekiipeäminen oli jo melkoinen urakka, mutta pojat halusivat vielä tulla alas vaikeimman kautta. Tonin blogista varmaankin löytyy kuvia siltä matkalla, minulla niitä on vain helpoimmalta reitiltä.













Meidän oli tarkoitus käydä torstaina vielä muutamalla temppelillä, mutta olimme käyttäneet kiertelyyn (eli kuvailuun) niin paljon aikaa, että osa temppeleistä jätettiin seuraavalle päivälle. Ehdimme kuitenkin vielä nähdä kuuluisimman niistä, Angkor Watin. Se on luultavasti maailman suurin uskonnollinen rakennus.










Angkor Wat oli valtava ja vaikuttava, mutta kun sen oli nähnyt niin monta kertaa valokuvissa, ei kokemus ollut mieltä järisyttävä. Päätemppeli oli myös niin tarkasti kunnostettu ja uuden näköinen (vaikka onkin rakennettu 1100-luvulla), että monet pienemmät ja huonokuntoisemmat temppelit olivat mielenkiintoisempia. Tunnelmaa myös hieman häiritsi Angkor Watissa vierailevien turistien suuri määrä verrattuna muihin temppeleihin. Toisaalta, emme mekään olisi tätä temppeliä halunneet jättää väliin.










Pakollinen turistikuva piti kuitenkin ottaa. (Huomatkaa kramat päässä.)










Temppelin sisältä löytyi 900 vuotta vanha sisustuselementti.










Angkor Watia on kunnostettu hartaudella, mutta aina kunnostaminen ei ole onnistunut. Apsara-jumalattarien kuvien puhdistaminen hapolla päättyi pahasti, ja tuon korjauksen tuhoja yritetään korjata vieläkin. Nämä apsarat ilmeisesti säästyivät happohyökkäykseltä.













Angkor Watissa vierailee muitakin kuin ulkomaisia turisteja. Mahtavatkohan nämä lapset tietää, kuinka mahtavan leikkipaikan he olivat löytäneet?













Lopetimme päivän kierroksen Angkor Watiin palataksemme sinne uudestaan 13 tunnin kuluttua katsomaan auringonnousua.

Perjantaiaamuna herätys oli siis jo viideltä, mutta ajellessamme temppeleille huomasimme, että se oli normaali aika herätä. Ihmisiä oli katujen varrella pimeässäkin liikkeellä paljon, ja katukojut tarjoilivat aamupalaa. Päästyämme temppeleille kuljimme unenpöpperöisinä takaisin Angkor Watiin, ja asetuimme lammen luokse odottamaan auringonnousua.










Auringonvalo lisääntyi varovasti, ja pitkän ajan kuluttua myös aurinko tuli esiin. Se oli piileskellyt yhden Angkor Watin tornin takana.










Auringon noustua kävimme hakemassa energiaa aamupalalta, mikä oli meille tyypillisesti omeletti ja patonki. Patonkia täällä myydään valtavasti, mikä kyllä erottaa Kambodzan muista Aasian maista. Aamupalan jälkeen suuntasimme ehkä etukäteen jännittävimmältä vaikuttaneeseen temppeliin, Ta Prohmiin. Siellä on kuvattu ensimmäistä Tomb Raider -elokuvaa, ja vaikka en ole nähnyt sitä, tiesin Ta Prohmin olevan viidakon peitossa. Viidakkoa on kyllä kaadettu paljon pois turistien tieltä, sillä vielä sata vuotta monia temppeleitä ei näkynyt metsän keskeltä. Onneksi kaikkia puita ei ole kaadettu.

























Tämä on jokin kuuluisa ovi Tomb Raiderista.













Nämä kivet oli numeroitu, ilmeisesti uudelleenkasaamisen helpottamiseksi.










Puut voivat näköjään kasvaa missä tahansa.













Oli kiehtovaa nähdä, miten luonto pystyy kasvamaan uudestaan paikalle, minkä ihmiset ovat hylänneet. Kambodzalaiset ilmeisesti tuhosivat aika paljon läheisiä vuoria etsiessään sopivia kiviä temppeleidensä rakentamiseen, joten ehkä puiden valloitus on jonkinlainen kosto. Mielikuvitus laukkaa, kun näkee puiden kiivenneen satoja vuosia vanhojen temppeleiden katolle.

Seuraavaksi ajelimme lähes tunnin tuktukilla pohjoiseen katsomaan yhtä hieman erikoisempaa temppeliä. Ajomatka maaseudun halki oli hauska, sillä näimme laiduntavien vesipuhveleiden lisäksi perinteisiä taloja, jotka seisovat tolppien päällä. Ikävä kyllä en saanut niistä kuvia. Tuon malliset talot sopivat kuitenkin Kambodzan ilmastoon, jossa erottuvat selkeästi kuiva kausi ja sadekausi. Sadekaudella vettä saattaa tulla niin, että maa tulvii. Lisäksi näimme seuraavana päivänä käytännössä, kuinka lehmät pääsivät suojaan korkeiden talojen alle.

Banteay Srei erosi muista temppeleistä koristeellisuudellaan. Se on hyvässä kunnossa, sillä sitä aloitettiin kunnostamaan jo vuonna 1930. Temppelin alkuperäistä ikää ei tiedetä varmasti. Alunperin se on ilmeisesti rakennettu vuonna 967, mutta temppelin rakennustyyli viittaa siihen, että se on rakennettu myöhemmin uudestaan.

Toni ja Alex kävelemässä kohti temppeliä.










Hiekkakivi oli kaikkialta kaiverrettu näin tarkasti.













Yleiskuva idyllisestä temppelistä.










Paluumatkalla kohti Siem Reapia pysähdyimme maamiinamuseossa. Museon on perustanut entinen punakhmer-sotilas, joka aikoinaan asensi maahan miinoja. Myöhemmin hän erosi punakhmereistä ja ryhtyi purkamaan pommeja. Tämän museon tarkoitus on lisätä tietoisuutta maamiinojen vaaroista, sillä Kambodzassa kuolee tai loukkaantuu edelleen yli sata ihmistä vuodessa miinoihin.

Keskellä museota oli puretuista miinoista tehty vitriini.










Maamiinamuseossa oli surullisia kertomuksia lapsista, joiden elämää maamiinat ovat järkyttäneet. Koska koko Kambodzan kartoittaminen maamiinojen varalta on maan resusseilla mahdoton tehtävä, joutuvat erityisesti maaseudun asukkaat jatkuvasti pelkäämään ansoja metsissä ja pelloilla. Kaikkein järkyttävintä museossa oli ehkä kuitenkin muistaa se, ettei Suomi ole vieläkään sitoutunut maamiinat kieltävään Ottawan sopimukseen. Syitä tälle tietysti on useita, mutta Kambodzan jälkeen sopimuksen ulkopuolelle jääminen tuntuu silti järjettömältä.

Nykyhistorian jälkeen palasimme taas kauemmas ajassa, kun vierailimme Banteay Samré -temppelillä. Tuota temppeliä hallitsivat vallihaudat, ja niiden yli hyppiminen lähes tyhjässä temppelissä oli virkistävää. Banteay Samré olisi mahtava paikka leikeille, varsinkin, jos vallihaudoissa olisi vettä. (Ehkei kuitenkaan niitä krokotiileja, mitä Angkor Watin valtakunnan aikana hyödynnettiin.)










Tämä puu sai rauhassa kasvaa muuten siistinä pidetyn temppelin muurien sisäpuolella.










Päivän lopuksi ajoimme Siem Reapista etelään, tarkoituksena kiivetä Phnom Krom -kukkulalle katsomaan vielä yhtä temppeliä. Matka kukkulalle kulki ensin pöllyävien teiden läpi ja pitkin joenvartta, jossa talot seisoivat korkealla joen yläpuolella. Loppupuolella matkaa tien sivusta muuttui kosteaksi pelloiksi, sillä lähestyimme Tonle Sap -järveä. Tai itse asiassa tie kulki silloin jo järven keskellä. Tonle Sap on nimittäin vuodenajan mukaan muuttuva järvi. Nyt kuivalla kaudella sen pinta-ala on pienimmillään, mutta sadekaudella sen valtaama ala viisinkertaistuu. Siihen liittyvä Tonle Sap -joki myös muuttuu vuoden mittaan, se nimittäin vaihtaa kahdesti vuodessa virtaussuuntaansa. Kukkulalle kiivetessä maisemasta näki, missä sadekauden aikana on vettä.



















Kukkulan päältä löysimme toiminnassa olevan munkkiluostarin lisäksi temppelin, joka oli imperiumin ensimmäisiä. Se on rakennettu jo 800- ja 900-lukujen vaihteessa.










Nykyään temppeli on ilmeisesti vaarallisen paljon hajoamispisteessä ja vahvasti tuettu.













Kellon ympäri jatkuneen kiertoajelumme päätteeksi olimme todella väsyneitä, mutta halusimme silti käydä Siem Reapin Night Marketissa viimeisen illan kunniaksi. Night Market on toreista kuulemma eniten turisteille suunnattu, mutta siltä se ei vaikuttanut. Ihmisiä oli liikkeellä vähän ja hinnat edullisia. Emme kuitenkaan juuri ostaneet mitään, koska löysimme rentouttavamman paikan: kalahieronnan. Pikkukalat söivät puoli tuntia kuollutta ihoamme, ja hyvin se tuntui maistuvan.










Matkan kahdesta viimeisestä päivästä ei ikävä kyllä ole kovin paljon kuvia, sillä bussin kyydistä niitä oli vaikeaa ottaa, ja pääkaupungissa tuntui turvallisemmalta pitää kamera piilossa. Lähdimme aikaisin lauantaiaamuna uudella pikkubussilla kohti Phnom Penhiä, Kambodzan pääkaupunkia. Matka kesti viisi tuntia, mutta väsymyksestä huolimatta sen aikana ei kauheasti malttanut nukkua. Ikkunasta näki kaikkea mielenkiintoista, kun ohitimme maaseutua ja välillä suurempia kaupunkeja. Tiellä liikkuu myös kaikenlaisia ajoneuvoja, oli ponien vetämiä kärryjä, avolava-autoja täynnä ihmisiä, ja jopa mopojen päällä kuljetettavia sikoja. Kambodzan liikenne on aika kaoottista ja ohi mennään mistä päästään, mutta onneksi kuskimme oli pätevä ja varovainen, ainakin liikennekulttuurin huomioon ottaen. Olimme kuitenkin tarkoituksella varanneet paikat bussista, missä oli turvavyöt.

Saavuimme Phnom Penhiin jo puolen päivän aikaan, ja käytyämme heittämässä tavarat hostelliin, lähdimme tuktukilla matkaan. Tiesimme päivästä tulevan rankan, sillä halusimme käydä katsomassa kaksi punakhmerien vallasta kertovaa nähtävyyttä. Ensimmäisenä ajoimme kaupungin laidalla Choeung Ekiin, joka on eräänlainen muistomerkki kansanmurhan uhreille.













Choeung Ekiä kutsutaan myös Killing Fieldiksi, sillä muistomerkki on paikalla, jossa punakhmerit tappoivat tuhansia ja hautasivat heidät joukkohautoihin. Tuo kauniilta näyttävä muistomerkki on sisältä karmivampi, sillä se sisältää yli 8000 pääkalloa, jotka löydettiin haudoista. Taustalla soiva hiljainen musiikki kuitenkin teki paikasta enemmän levollisen kuin ahdistavan.

Pienellä alueella Choeung Ekissä voi kävellä ja lukea opaskylttejä, jotka kertovat mitä uhreille siellä tapahtui. Joukkohaudat on nyt tyhjennetty, mutta ne on jätetty muistuttamaan kauheuksista.










Choeung Ek on turistikohde, mutta se on tarkoitettu ennen kaikkea kambodzalaisille. 30 vuotta punakhmerien vallan päättymisenkään jälkeen tapahtumista ei ole päästy yli, eivätkä ihmiset mielellään puhu asioista joita ovat kokeneet. Maassa, jossa on vain 20 psykiatria Lonely Planetin tietojen mukaan, ei ihmisten traumoja pystytä millään parantamaan. Tämä muistomerkki yrittää tuoda edes hieman lohdutusta heille.

Seuraavaksi ajoimme takaisin kaupunkiin ja katsomaan vielä pahempaa paikkaa, Tuol Sleng -museota. Museo on entinen koulu, jonka punakhmerit ottivat käyttöönsä kiduttaakseen uhrejaan, jotka myöhemmin vietiin Choeung Ekiin tapettaviksi. Silloin paikan nimi oli S-21.













En pystynyt ottamaan kuin muutaman kuvan S-21:stä. Ulkopuolelta paikka näyttää tavalliselta koululta, mutta sisällä ovat kauheudet. Osa rakennuksista on jätetty siihen kuntoon, jossa ne olivat vietnamilaisten vallatessa kaupungin vuonna 1979. Museovieraat pääsevät käymään pienissä vankikopeissa sekä huoneissa, joissa kidutukset tapahtuivat. Toisiin rakennuksiin on kerätty paljon valokuvia, sillä punakhmerit ottivat kuvat kaikista uhreistaan. Suurimmassa osassa kuvista on miehiä, mutta joukossa on myös naisia ja lapsia. Syyksi kiduttamiselle riitti esimerkiksi vieraiden kielten osaaminen, sillä koulutettuja ihmisiä halveksuttiin. Jossain vaiheessa punakhmerit alkoivat tapaa myös omiaan, kun joukkojen sisällä syntyi ristiriitoja.










Museossa oli myös uudempia valokuvanäyttelyitä. Yhdessä näytettiin kuvia entisistä punakhmer-sotilaista. Toisessa kuvassa he olivat sotilasuniformuissaan, toisessa nykypäivänä. Heitä oli haastateltu nyt kymmeniä vuosia vallankumouksen jälkeen, ja monet kertoivat, kuinka vaihtoehtoja joukkoihin liittymiselle ei annettu tai kuinka he luulivat tekevänsä palveluksen maalleen ja kansalleen, mikä kuitenkin osoittautui vääräksi luuloksi. Tänä päivänä nuo ihmiset elävät niin normaalisti kuin voivat, mutta 70-luvun tapahtumat eivät voi lakata jakamasta Kambodzaa. Vaikka kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä Pol Potin pahuudesta, ei kai yksi ihminen voinut saada aikaan miljoonien kuolemaa? Oikeudenkäynnit muita punakhmerien johtohahmoja kohtaan ovat vieläkin vasta käynnistymässä, ja monilla Kambodzan nykyisistä hallitsijoista on historiansa vallankumousjoukoissa.













Toinen koskettava valokuvanäyttely esitteli ruotsalaisen valokuvaajan töitä, jotka hän oli ottanut Kambodzassa vuonna 1978. Silloin joukko ulkomaalaisia oli päässyt muuten hyvin suljettuun maahan, ja heille näytettiin kommunismin parempi puoli. Myöhemmin tuo ruotsalainen valokuvaaja tajusi olleensa osa propagandakoneistoa levittäessään kuvia iloisista ihmisistä maailmalle, vaikka hän jo aikoinaan epäili kaiken näkemänsä todenmukaisuutta. On ihmeellistä ja pelottavaa, kuinka muu maailma ei tajunnut tai välittänyt siitä, mitä Kambodzassa 70-luvun lopulla tapahtui.

Museovierailun jälkeen olimme henkisesti aivan väsyneitä. Jaksoimme illalla ainoastaan käydä päivällisellä ja istua hostellihuoneessa. Phnom Penh ei vaikuttanut kovin mukavalta kaupungilta ensimmäisenä päivänä.

Toisena päivänä heräsimme aikaisin ehtiäksemme vielä kiertää kaupunkia. Saimmekin siitä paremman kuvan auringonpaisteessa. Kahden miljoonan asukkaan kaupunki on vilkas, mutta katujen ylittäminen onnistui, kun kärsivällisyyttä sopivan välin odotteluun riitti. Suunnistaminen Phnom Penhissä on melko helppoa, sillä kadut on numeroitu ranskalaisten siirtomaaisäntien toimesta. Talojen numerointi tosin hyppii, joten kahdella talolla voi olla saman numero samalla kadulla. Pääkaupunki muistutti ehkä kokemistani kaupungeista eniten Kiinan kaupunkeja, vaikka näimmekin siellä vain yhden pilvenpiirtäjän. Niitä on kai kuitenkin tulossa lisää. Mutta muissa miljoonakaupungeissa en kyllä ole nähnyt apinoita kadunvarsilla.

Kävelimme sunnuntaiaamuna ensimmäiseksi kuninkaalliselle palatsille, joka on rakennettu nykyiseen muotoonsa vuonna 1919. Kuningas Sihanomi asuu täällä vielä, mutta turistit pääsevät kävelemään palatsin pihalla sekä vierailemaan parissa rakennuksessa. Loistelias kuninkaanpalatsi oli valtavassa, suorastaan irvokkaassa, kontrastissa muuhun Kambodzaan. Sen rakennusaikoina Kambodza oli kuitenkin vielä toisenlainen maa, joten loisteliaisuus sopi siihen aikaan kai paremmin.













Ranskalaisten vaikutus näkyi palatsissa tässä kummallisessa rakennuksessa.










Palatsin suurin nähtävyys on hopeapagoda, jonka nimi tulee hopealla peitetystä lattiasta. Nyt lattiasta näkee vain palasen, sillä loppuosa on suojattu. Pagodan sisällä oli näytteillä khmerien kulttuuriaarteita, mutta niitä ei saanut valokuvata. Pagoda on kuitenkin näyttävä myös ulkopuolelta.










Palatsin muurien sisällä viihtyi yksi apina.













Loppupäivän kiertelimme kaupungin keskustaa. Kävimme rannassa, jossa Mekong-joki yhdistyy suuntaansa vaihtavaan Tonle Sapiin. Joella näki, miten nykypäivä ja perinteet yhdistyvät Phnom Penhissä.













Meno kaupungissa näytti jokseenkin tältä.










Kävimme myös Wat Phnom -kukkulalla, josta Phnom Penhin sanotaan saaneen alkunsa, kun sinne rakennettiin temppeli vuonna 1373. Phnom Penhistä tuli sen jälkeen Kambodzan keskus Angkor Watin hiljentyessä. Wat Phnomilla oli paljon kerjäläisiä ja kaikenlaisen rihkaman myyjiä, mutta tässä vaiheessa olimme jo kovettaneet itsemme ja osasimme kulkea heidän ohitseen juurikaan häiriintymättä.













Lentomme Kuala Lumpurin kautta Singaporeen lähti puoli viideltä iltapäivällä, mutta Phuketin lentokentästä viisastuneena lähdimme kentälle hyvissä ajoin. Se oli kuitenkin turhaa, sillä Phnom Penhin lentokenttä toimi hyvin, ja nyt meille jäi paljon ylimääräistä aikaa. Ehkä ylimääräinen aika oli kuitenkin vain hyväksi, sillä Kambodzan sulattelu oli hyvä aloittaa jo paluumatkalla. Luin molemmat lentomatkat matkaopasta muiden nukkuessa, sillä halusin tietää maasta enemmän.

Vajaa viikko matkan jälkeen olen vieläkin Kambodzan lumoissa. Sen ystävälliset ihmiset, leppoisa tunnelma ja herkullinen ruoka yhdistettynä pitkään, mutta myös hirveään historiaan on yhdistelmä, jota ei voi unohtaa. Katsoimme eilen elokuvan Killing Fields, joka kertoo punakhmerien vallasta kahden toimittajan, amerikkalaisen ja kambodzalaisen näkökulmasta. Maassa käynnin jälkeen ymmärsin tuosta elokuvasta ehkä vähän liikaakin, ja toisaalta se antoi vielä uusia näkökulmia siihen, mitä Kambodzassa 30 vuotta sitten tapahtui.

Kambodza jäi vaivaamaan mieltäni, niin hyvässä kuin pahassakin.