Cameron Highlands

Viime viikonloppuna lähdin ensimmäistä kertaa ulkomaanmatkalle Singaporesta. Toiseen maahan pääseminen ei kauaa vienyt, sillä puolen tunnin bussimatkan jälkeen olimme Malesiassa. Määränpäämme Tonin ja saksalaisen Alexin kanssa oli kuitenkin vähän kauempana, Cameron Highlandissä. Lähdimme matkaan torstai-iltana linja-autolla, jonka istumatilat olivat lentokoneen business-luokan veroiset. Yhdeksän tunnin bussimatka menikin nopeasti lähes koko ajan nukkuessa.

Määränpäässä Brinchang-kylässä odotti yllätys: ulkona oli vielä kylmempi kuin tehokkaasti ilmastoidussa linja-autossa. Cameron Highlandin kylät ovat noin 1500 metrin korkeudessa, eikä amerikkalainen sääennuste ilmeisesti osannut ottaa korkeutta huomioon. Onneksi mukanani oli kuitenkin pari Singaporessa turhalta tuntunutta pitkähihaista paitaa. Ihmeellistä, miten Suomelle tyypillinen kesäkeli (reilut kymmenen astetta) tuntuu nykyään niin hyytävältä!

Koska olimme aikaisin aamulla perillä, suostuimme matkayhtiön huijattavaksi ja ostimme heiltä kiertoajelun alueen luontonähtävyyksiin. Ajoimme ensin pikkubussilla eräälle teeviljelmälle, jossa pääsimme katsomaan teen valmistusta. Hyvin teolliselta teen kuivattaminen ja muut prosessin vaiheet näyttivät. Paremmat näkymät olivat kuitenkin teepelloille, ja kameralle tuli käyttöä.










Emme ehtineet vielä maistaa paikallista teetä, sillä matka jatkui 6666 jalkaa korkealle Gunung Brinchangille. Metreissä korkeus on hieman yli 1800. Huipulla oli ikävän pilvistä, mutta se ei hillinnyt innokkaimpia valokuvaajia.










Huipulta laskeutuessamme pysähdyimme tienviereen, sillä vuorossa oli "Jungle Walk". Ensin kävely vaikutti tavallisen helpolta turistikierroksella, sillä kuljimme pitkin asfaltoitua tietä. Oppaamme osasi kuitenkin kertoa jotakin kaikista matkan kasveista, ja bongasin mm. ensimmäiset lihansyöjäkasvini. Kävely muuttui todella jännittäväksi sitten, kun hyppäsimme yhtäkkiä tien sivuun pienelle ja mutaiselle polulle keskelle viidakkoa. (Osa ryhmästämme kääntyi tässä vaiheessa takaisin.)

Ensi kosketukseni viidakkovaellukseen oli melko lyhyt, mutta reitti oli sitäkin haastavampi. Välillä opas osoitti viidakon kasveja kertoen niiden lääkitsevistä vaikutuksista, välillä hän taas laski viidakossa elävien käärmelajien lukumääriä. Hyvin viidakkoon valmistautuneina yritimme huomaamattomasti suihkuttaa itseemme hyttysmyrkkyä, mutta tätä paheksuttiin. Yli 1500 metrissä ei kuulemma elä hyttysiä eikä juurikaan muita vertaimeviä ötököitä. Kätevää.

Tässä vähän kuvaa siitä, kuinka tiheää viidakko oli.










Hurjan puolituntisen viidakkoseikkailun jälkeen totesimme, ettei turistibussi ole enää meitä varten, ja opas jätti meidät keskelle teepeltoja. Siellä kuvailimme aikamme hienoja maisemia. Alla olevasta kuvasta voi päätellä, ketkä niitä kuvia eniten ottivat.










Mukavan kävelyn keskellä alkoi sataa piristävästi. Ensin sade tosiaan oli tervetullutta poikkeuksellisen kuivan Singaporen jälkeen, mutta sitten se yltyi rankkasateeksi. Kuulemma tyypillistä Kaakkois-Aasialle. (Kesti helmikuun neljänteen asti, ennen kuin näin Singaporessa satavan kunnolla, vaikka tammikuun piti olla sadekausi.) Pidimme pienen ruokatauon mehiläisfarmilla ja aloimme sen jälkeen yrittää pyydystää paikallisbussin kyytiä takaisin kylään, josta lähdimme. Odotettuamme bussia lähes tunnin luovutimme. Kävimme seuraavaksi kysymässä mutaisissa vaatteissa viiden tähden hotellista taksikyytiä, mutta taksikin osoittautui saavuttamattomaksi vaihtoehdoksi. Lopulta meidän ei auttanut muu kuin kävellä neljän kilometrin matka kylään. Onneksi aurinko alkoi paistaa, ja taisimme edetä nopeammin kuin vuoristotiellä jonottelevat autot.

Kylään päästyämme saimme matkatoimistolta kyydin viereiseen Tanah Rataan, jossa hostellimme sijaitsi. Kylän vaihdos oli mukavaa, sillä Tanah Ratassa oli matalampia rakennuksia ja vähemmän länsimaisia liikkeitä. Arkkitehtuuri oli kyllä sekavaa ja oikeastaan rumaa, mutta kylän tunnelma oli silti mukavan leppoisa. Cameron Highlandissä ei oikein voi tehdä muuta kuin kulkea luonnossa tai istua hotellissa, mikä kai on syy kiireettömyyteen. Alla kuvaa yllättävästä rakennustyylistä, joka vallitsee alueella. (Tällaisia taloja siitäkin huolimatta, että britit perustivat tukikohtansa tänne joskus 1900-luvun alussa halutessaan vuoriston viileyteen lomailemaan.)










Lauantaiaamuna meitä odotti matkan varsinainen tarkoitus, viidakkovaellus. Olimme varanneet edellisenä päivänä oppaan tällekin reissulle, ja eilinen hyvin luontoa tunteva opas oli taas mukanamme. Onneksi, sillä kylästä olivat loppuneet kartat ja olisimme muutenkin varmasti eksyneet onnettomasti merkityille poluille. Päivä oli taas pilvinen, mutta vuoriston sademetsä näytti usvaisessa kelissä taianomaiselta.













Emme nähneet viidakossa oppaan etsimiä tarantelloja, mutta jo pelkkä kasvillisuus oli tarpeeksi kiehtovaa. Tässä parikymmensenttinen lihansyöjä.













Valokuvaaminen toki hidasti matkantekoa, mutta rankkojen laskujen ja nousujen takia se oli vain hyvä asia. Reitin piti olla tasoa "intermediate", mutta opaskin naureskeli tuolle luokitukselle. Hän tuntui olevan tyytäväinen meidän kolmen hyväkuntoisen eurooppalaisen muodostamaan ryhmään, sillä jotkut opiskelukaupungistamme tulevat turistit ovat kuulemma lähteneet viidakkoon korkokengissä.

Neljän tunnin vaelluksen jälkeen levähdimme hetken hotellilla odottaessamme hyvin ajoittuneen sadekuuron lakkaamista. Sen jälkeen lähdimme tapojemme mukaisesti kävelemään sinne, missä kukaan muu ei aiemmin ole kävellyt. Nimittäin autotien reunakaistalle. Määränpäämme oli vain muutaman kilometrin päässä oleva teeviljelmä, mutta tälläkin matkalla monista autoista tuli hämmästyneitä katseita. Singapore ja Malesia ovat monissa asioissa erilaisia, mutta kävely on yhtä vältelty asia kyllä molemmissa maissa.

Tälläkin kävelyreissulla jouduimme rankkasateeseen, mutta saimme kuvia ehkä kaikkein hienoimmasta teeviljelmästä. Lisäksi saimme itsellemme jopa taksin odotettuamme ensin puoli tuntia turhaan paikallisbussia. Siinä yksi ero Singaporen ja Malesian välillä: Singaporessa on loistava joukkoliikenne, Malesiassa polttoaine on käytännössä ilmaista.

Tee kasvaa hyvin sateisessa ilmastossa.










Tämän toisenkin kävelypäivän jälkeen menimme syömään erääseen intialaiseen ravintolaan, jossa söimme yhteensä kaksi päivällistä ja kaksi aamupalaa. Ravintolavalikoima kylässä ei todellakaan ollut suuri, mutta eipä ole toisaalta juuri mitään intialaisen ruoan voittanutta. Kuvasta näkyy, kuinka herkullisesti kasvissyöjäkin sillä elää. (Kuvassa oleva olutpullo ei ole pelkkää hämäystä, mutta se oli vasta tämän vuoden toinen. Singaporessa alkoholi on kallista, mikä ei haittaa minua yhtään.)










Cameron Highlandin matka oli ohi jo sunnuntaina, jolloin istuimme kymmenen tuntia bussissa. Ensimmäisiin 30 kilometriin kului lähes kaksi tuntia, koska tie vuoristossa oli niin mutkaista. Onneksi bussikuski ajoi hitaasti, niin pelkäämisen sijasta saattoi keskittyä maisemiin. Loput kahdeksan tuntia malesialaisilla moottoriteillä eivät olleet kovin mielenkiintoisia, joten John Irvingin romaani edistyi omalta osaltani pari sataa sivua. Ehdin silti kiinnittää huomioni pääkaupunki Kuala Lumpurin läheisyydessä oleviin valtaviin keskeneräisiin rakennuksiin, joiden ympäriltä olivat nosturit kadonneet. Talouskriisi on iskenyt pahasti siis myös tälle puolelle maailmaa.

Malesian matkan jälkeen ohjelmassa on ollut ahkeraa opiskelua, sillä neljässäkin kurssissa riittää paljon tekemistä. Yritän olla ahkera senkin takia, että pääsen ensi viikon lopulla leikkimään turistia äidin kanssa. Olen suunnitellut jo pitkän listan ruokia, mitä aion hänelle tarjota. Odotapa vain!