Leijonakaupunki

New York, New York

2009-06-16T20:05:00.039+04:00

Lento American Airlinesilla Los Angelesista New Yorkiin kesti reilut viisi tuntia, ja väsyneinä saavuimme New Yorkiin ennen neljää iltapäivällä. Keräilimme voimia jenkkikokoisten muffinsien avulla ja lähdimme sitten lentokentällä kulkevan junan ja metron avulla kohti Manhattania. Ostimme metroon 25 dollarilla viikon lipun, jota tulikin käytettyä ahkerasti. Metro ei ollut kovin täynnä tullessamme lentokentältä, joten mahduimme sinne hyvin rinkkoinemme. Manhattanien kaduilla olikin sitten vaikeampaa taiteilla 30 kilon tavaroiden ja sateenvarjon kanssa, mutta löysimme kuitenkin hyvin tiemme hostellille.

Olimme varanneet huoneet ystäviemme suosituksesta yhdestä New Yorkin YMCA:sta. Päädyimme Vanderbiltin YMCA:hin, joka sijaitsee YK:n päämajan vieressä. Se olikin hyvä valinta, sillä huone maksoi alle 30 euroa per yö per henkilö, kun monissa New Yorkin hostelleissa vastaava on tuplaten kalliimpi. Huoneemme oli toki pieni ja siinä oli kerrossänky. Saimme kuitenkin pyydettyämme vaihdon jääkaapilliseen huoneeseen, jonka jälkeen huone täytti kaikki vaatimukset. Käytävässä olevat vessat ja suihkut olivat koko ajan siistissä kunnossa. Niihin ei myöskään tarvinnut jonottaa sen jälkeen, kun sain siivoojalta naisten vessan oveen kelpaavan koodin. Sitä ennen vessaan pääsy oli ollut vähän vaikeaa. Ensimmäisenä New Yorkin iltana emme jaksaneet tehdä mitään, joten kävimme vain viereisessä supermarketissa. Sieltä löytyi tummaa saksalaista leipää sekä rasvatonta maitoa, luksusta!

Seuraavana aamuna pääsimme myöhään liikkeelle, mutta Manhattanin Midtown olikin silloin lauantaina puolen päivän aikaan jo vauhdissa. Eräällä kadulla oli pitkälle matkalle levittäytyneet markkinat, jolla myytiin turistikrääsää ja ruokaa. Ihan tällaista en odottanut New Yorkin keskustalta.

Seuraavaksi ajoimme metrolla Manhattanin eteläkärjen satamaan tarkoituksena katsastaa heti ensimmäiseksi New Yorkin kuuluisin nähtävyys. Olimme nimittäin reissun kuluessa viisastuneet sen verran että tiesimme, ettei tärkeimpiä juttuja kannata jättää viime tippaan.

Tuolta eteläkärjestä lähtee ilmainen Staten Island Ferry Manhattanin vieressä sijaitsevalle Staten Islandille.

Lautta on aina täynnä turisteja, joista suurin osa ajaa matkan saman tien takaisin. Syy lautassa istumiselle nimittäin on Vapaudenpatsas, jonka näkee tältä lautalta ilmaiseksi. Näkymät New Yorkiin ja lännenpuoleiseen New Jerseyyn ovat myös hyvät.

New Jerseyn puoli.

Manhattan.

Ja se patsas, jonka kuvista suurin osa on ihan vinossa.

Me teimme samoin kuin kymmenet muut, ja juoksimme Staten Islandin terminaalissa nopeasti takaisin Manhattanille menevään laivaan. Saarella olisi varmasti myös ollut nähtävää, mutta rajallisen ajan takia meidän piti jättää puistot väliin.

Manhattanin puolella kävelimme lyhyen matkaa pohjoiseen ja saavuimme Wall Streetille. New Yorkin yksi hienoimmista puolista on liikkumisen helppous: matkat eivät ole kävellen Manhattanilla kovin pitkiä, mutta toisaalta metrolla pääsee oikeastaan kaikkialle.

Valitsimme ehkä vähän huonon päivän Wall Streetin katseluun, sillä launtaina siellä liikkui vain turisteja. Pörssin edustaa vartioitiin silti.

Tässä oli reissun isoin Yhdysvaltain lippu. Lippuja näkyi yleisesti paljon vähemmän kuin mitä olin ennakkoon odottanut, sillä tietyissä amerikkalaisissa elokuvissa niitä tuntuu olevan jokaisessa kohtauksessa.

Wall Streetiltä ei tarvinnut kovin pitkälle kävellä, kun saapui kuuluisalle rakennustyömaalle. World Trade Centerin jättämää aukkoa kiersi aita, mutta siellä pyöri silti paljon uteliaita.

Jätimme iskuista kertovan pienen museon väliin patriotismin pelossa, mutta saimme tietää jälleenrakennussuunnitelmista aidan kuvien avulla. Tyhjään tilaan ollaan rakentamassa pariakin korkeaa rakennusta, suurta museota sekä joukkoliikenteen keskusta. Työt näyttivät vielä kuitenkin kovin keskeneräisiltä.

Olimme tehokkaita turisteja ensimmäisenä päivänä, ja ajelimme vielä illalla Brooklynin puolelle. Brooklyn on monta kertaa Manhattania suurempi kaupunginosa sen itäpuolella. Emme kuitenkaan kierrelleet siellä sen enempää, vaan suuntasimme heti Brooklyn Bridgelle, joka vie takaisin Manhattanille.

Silta on rakennettu 1800-luvun lopulla, ja vieläkin se kestää kovasti lisääntynyttä liikennettä. Sillalla oli mielenkiintoisia tauluja rakennustöistä, jotka ovat aikanaan olleet insinöörien taidonnäyte ja ainutlaatuisia maailmassa. Sillan torneja esimerkiksi rakennettiin vedenalaisissa ilmakammioissa, jotka tosin aiheuttivat monille rakentajille vaikeita vammoja paineenvaihteluiden takia.

Aurinko oli niin matalalla, ettei New Yorkista saanut kuuluisia profiilikuvia, joten tässä kuvassa on vain pieni osa pilvenpiirtäjistä.

Ajoimme takaisin lähimetroasemallemme Grand Central Terminaliin juuri auringon laskiessa.

Seuraava päivä oli sunnuntai, ja olimme edellisenä iltana etsineet itsellemme sopivan kirkon gospelin kuunteluun. Helsingin Sanomien noin vuoden takainen artikkeli ohjasi meidän Haarlemissa sijaitsevaan First Corinthian Baptist Chuchiin.

Emme olleet kirkossa ainoat turistit, mutta kirkon parvessa oli onneksi tilaa sadoille ihmisille. Jumalanpalveluksen aikana ei saanut ottaa kuvia, joten en ikävä kyllä saanut taltioitua musiikin tahdissa jammailevaa kuoroa, kirkkokansaa tai pappia. Papin saarna oli pitkä, mutta se yltyi loppua kohden juuri sellaiseen vauhtiin kuin elokuvien gospel-kirkoissa. Rummut ja koskettimet säestivät papin showta, joka tuntui uppoavan kuulijoihin. Kokemus.

Kirkon jälkeen ajoimme Times Squaren vilkkuvien värivalojen keskelle.

Ostimme sieltä mukaamme lounaat ja menimme niiden kanssa jonottamaan Broadwayn alennuslippuja. Niitä saa TKTS:n lippukassasta joka päivä muutamaa tuntia ennen esitysten alkua. Olimme katsoneet etukäteen, että Broadwaylla menisi useita meitä kiinnostavia esityksiä, mutta kuulimme jonossa, että sinä päivänä kaikista kymmenistä näytöksistä pyörisi vain kolme. Syynä olivat illan Tony Awardsit, jotka ovat kuin musikaalien oscarit.

Onneksi kuitenkin yksi illalla pyörivistä esityksistä oli Broadwaylla vuodesta 1996 asti pyörinyt Chicago, jonka ei enää tarvinnut metsästää palkintoja. Päätimme siis jäädä jonoon ja yrittää saada elokuvassa vaikutuksen tehneeseen Chicagoon liput. Pääsimmekin melko nopeasti ostamaan lippuja luukun auettua kolmelta, ja saimme ostettua liput. Saimme sadan euron liput kuudella kympillä.

Vaikka hieman maksoikin, oli Chicago silti näkemisen arvoinen. Istuimen melkein eturivissä mutta vasemmassa laidassa, ja näimme välillä näyttelijöiden ilmeet ihan läheltä. Näyttelijät olivat todella ammattitaitoisia, sillä he näyttelivät tunteella huolimatta melkein joka päivä toistuvasta showsta.

Chicagon musiikki on mahtavaa, ja kuulosti tietysti paremmalta livenä kuin elokuvassa. Jotkut kappaleet jäivätkin soimaan päähän moneksi päiväksi, ja lauleskelin välillä vaivihkaa elokuvan aavistuksen verran uhkaavia lauluja.

Maanantaiaamuna toteutimme suunnitelmissamme jo kauan olleen Central Parkin lenkin. Juokseminen tuntui hieman tahmealta pitkän tauon jälkeen, mutta kuuluisassa paikassa lenkkeily oli hauskaa. Kiersimme ensin Jackie Onassiksen tekovesialtaan.

Yritin esittää singaporelaista yliopistoni paidassa, mutta se ei tainnut mennä läpi. Nimittäin kerran eksyneen näköisinä karttaa lukiessamme joku paikallinen tuli meitä neuvomaan ja aloitti puheensa sanoen: "You are not from Singapore!"

Juoksumatkallamme kävimme valokuvaamassa talon, jonka edustalle John Lennon ammuttiin melkein 30 vuotta sitten.

Talo sijaitsee ihan Central Parkin laidassa, ja sen kohdalla puistossa on muistomerkki. Muistomerkki sijaitsee Beatlesin kappaleen mukaan Strawberry Fieldiksi nimetyllä aukiolla.

Puistolenkin jälkeen vaati hieman pujottelua päästä takaisin hostelille, sillä olimme keskustan kaduilla liikkeellä lounasaikaan. Sadan metrin välein olevat liikennevalotkaan eivät oikein olleet meidän rytmissämme.

Lounaan jälkeen kävimme YK:n päämajassa, joka on suuri rakennuskompleksi Manhattanin itälaidalla.

Tämä talo näkyy aina uutisissa, mutta sinne emme päässeet.

Vierailijakeskus on rakennettu muiden YK:n rakennusten viereen, ja sinne oli vapaa pääsy. Opastetut kierrokset olisivat maksaneet jonkin verran, ja niissä olisi päässyt katsomaan joitakin istuntosaleja. Vierailukeskuksessakin oli kuitenkin jo paljon näkemistä.

Teoksia vierailukeskuksen ovella.

YK sijaitsee kansainvälisellä alueella ja sinne meno olikin kuin lentokentällä, sillä tavaramme läpivalaistiin. Pääsimme sentään sisälle ilman passeja. Vierailijakeskuksessa oli muutamia hienoja valokuvanäyttelyitä sekä paljon matkamuistokauppoja. Yhdessä kaupassa oli myynnissä käsitöitä kaikista YK:n jäsenmaista, joten sieltä löytyi myös Kalevala-koruja. Me tyydyimme ostamaan itsellemme Obaman ensimmäisen kirjan, Dreams From My Father, joka on kirjoitettu 90-luvulla. Jo pelkän esipuheen perusteella kirja vaikuttaa todella hyvältä.

Illalla päivän aikana taivaan peittäneet pilvet tuntuivat hieman selkenevän, joten suuntasimme kohti Rockefeller Centeriä. Sen keskellä on korkea torni, jonka päälle voi nousta katsomaan maisemia Top of the Rockiin. Empire State Building on kyllä korkeampi, mutta halusimme mieluummin nähdä Empire State Buildingin kuin olla sen päällä. Olimme myös kuulleet, että New Yorkin korkeimpaan rakennukseen saa jonottaa tuntikaupalla.

Top of the Rockin korkeimmat tasot olivat ulkoilmassa, joten sieltä oli hyvä ottaa valokuvia.

Central Park hallitsee Manhattanin pohjoispuolta.

Keskellä Empire State Building.

Näin tiiviisti rakennettua on Manhattanin Midtown.

Pimeällä tässä kaupungissa oli aika paljon enemmän valoja kuin vaikkapa Aucklandissa.

Seuraavana aamuna oli vuorossa shoppailua, jota voisi harrastaa New Yorkissa vaikka kuinka, jos rahaa, aikaa ja intoa riittäisi. Me keskityimme vain muutamaan kauppaan, ja suuntasimme ensimmäiseksi maailman suurimpaan kameraliikkeeseen, B&H:oon. Toinen meistä osti sieltä vähän vähemmän tavaraa ja toinen vähän enemmän, koska hinnat olivat huomattavasti Suomea halvempia.

Näiden ostosten jälkeen yritimme löytää kahdesta paikesta Times Squaren tienoilta lupaavalta kuulostavaa kauppaketju Super Runners Shopia. Kauppoja ei ollut kuitenkaan missään, ja epäilimme jo laman vieneen ne. Törmäsimme kuitenkin sattumalta yhteen ketjun liikkeistä Grand Central Terminalissa, ja saimme sieltä asiantuntevaa palvelua. Ostimme lenkkarimme kuitenkin toisesta kaupasta, josta saimme ne halvemmalla ja ehkä puolella siitä hinnasta, mitä kengät olisivat maksaneet Suomessa.

Kävellessämme Times Squarella löysimme taas USA:n armeijan rekrypisteen. Hiljaista oli, ihan kuten Hollywoodillakin.

Kaikki Times Squarella kiiltää ja välkkyy, myös poliisiasema.

Ajoimme lounaan hakuun Queensiin, yhteen New Yorkin kaupunginosista. Queensiä sanotaan maailman monikulttuurisimmaksi kaupunginosaksi, sillä siellä pitäisi asua 150 eri kansallisuutta. Me löysimmekin hyvän thaimaalaisen ravintolan lounastarjouksen vielä myöhään puoli neljältä.

Queens näytti jo normaalimmalta kuin Manhattan, jossa en osaa kuvitella kenelläkään olevan varaa asua.

Tiistai-iltana suuntasimme pohjois-Manhattanille katsomaan Stand Up -esitystä. Etukäteen pelkäsin, etten ymmärtäisi mitään amerikanenglannilla kerrotuista vitseistä. Nauroin kuitenkin monta kertaa oikeassa kohdassa! Ja olihan silloin ihan hauskaa, kun koomikko vitsaili 1600-luvun tyttöystävästä eroamisen olleen helppoa: häntä tarvitsi vain syyttää noidaksi.

Seuraavana aamuna lähdimme liikkeelle jo aiemmin hyödynnetyn Hesarin artikkelin neuvoilla. Suuntasimme onnistuneesti West Villagessa Magnolia Bakery -nimiseen leipomoon, joka on kuulemma esiintynyt Sinkkuelämää-sarjassa. Ostimme sieltä yhden muffinsin.

Siirryimme sieltä, kuinkas muutenkaan, Carrien kotitalon portaille. Niiden kohdalla on vieläkin pääsy kielletty, eli ilmeisesti rappuset on varattu seuraavan elokuvan kuvauksia varten.

Alla olevassa kuvassa on kaksi newyorkilaista instituutiota, joista toista hyödynsimme korttien kirjoittamisessa.

Kahvitauon jälkeen lähdimme kävelemään kohti Greenwich Villagea ja Sohoa. Seutu ei ollut ihan niin tyylikästä kuin olin odottanut.

Mutta näköjään rumuus voi joskus kätkeä hyvän tarkoituksen.

Tässä sitä John Lennonin omimista Rock'n'Roll Hall of Famen edessä.

Sohon eteläpuolella sijaitsee China Town, joka näytti ja kuulosti hyvin nimensä veroiselta. Siellä myytiin hurjasti turistirihkamaa, mutta oli piristävää päästä pitkästä aikaa tinkaamaan hinnoista!

Little Italy on jäänyt Chinatownin puristuksiin, ja me onnistuimme näkemään siitä oikeastaan vain yhden lyhyen kadunpätkän.

Lounasajan lähestyessä Hesarin artikkeli antoi kyllä parhaimman vinkkinsä: East Villagen kuudennelta kadulta nimittäin löytyi vieri vieressä intialaisia ravintoloita. Koska ehdimme sinne vielä lounasaikaan, saimme edullisesti ruokaa. Söimme lopulta hienommin mitä vielä kertaakaan matkallamme, sillä ruokalajeja oli neljä.

Tämä oli vasta alkukeitto.

Mahat täynnä ja ruhtinaalliset 23 prosenttia tipanneina (tippikulttuurissa pitää olla tarkka) ajoimme metrolla Grand Central Terminaliin. Kuvailimme siellä aikamme ylvästä asemaa.

Ihmisiä riitti työpäivän loppumisen jälkeen.

Illalla oli vuorossa pakkaamista, johon noin kuuden neliön huoneessamme piti jakaa vuorot .

Viimeisenä aamuna heräsimme aikaisin ehtiäksemme vielä vähän kävellä sateisella Manhattanilla. Kävimme katsomassa parin elektroniikkavalmistajan lippulaivakaupat Guccin ja muiden halpamerkkien vieressä, ja sen jälkeen suuntasimme ihailemaan New Yorkin keskuskirjastoa.

Kirjasto New Yorkissa on julkinen ja kaupunkilaisille ilmainen, mutta se ei silti ole kaupungin ylläpitämä. New Yorkin kirjastolaitoksen on aikoinaan perustanut jokin yksityinen organisaatio, joka ilmeisesti ylläpitää sitä vieläkin. Veikkaan, etteivät kovin monet muut amerikkalaiskaupungit saa nauttia tällaisesta ylellisyydestä.

Puolen päivän jälkeen olikin jo aika suunnata lentokentälle. Selvisimme sielläkin ilman kommelluksia, ja lentomatka meni joutuisasti. Tietysti kuulimme myöhemmin lennollamme olleen pari sikainfluenssatapausta, mikä jotenkin kierosti sopi muuten onnistuneen matkan lopetukseksi.

Suomeen palaaminen tuntui mukavalta, tosin Helsinki-Vantaa oli autio ja haisi vanhalta viinalta. Onneksi ulkona oli melko lämmin kesäsää, ja jopa lentokentän parkkipaikan ilma tuntui raikkaalta.

Selvisimme siis hyvin tavaroinemme takaisin Suomeen, ja kaikki lähetetyt postikortitkin ovat toivottavasti jo löytäneet tiensä perille. Uuden-Seelannin korteissa vähän kesti, sillä unohdimme postittaa ne lentokentällä ja veimme ne postimerkkeineen päivineen Fidzille. Siellä jätimme ne hotellin postitettavaksi, suuntana erinomainen hostellimme Rotoruassa. Emme olleet ollenkaan varmoja, päätyisivätkö ne ikinä perille. Uusi-seelantilaiset ovat kuitenkin ystävällistä porukkaa, ja valmiiksi maksetut korttimme lähtivät Aotearoaan palattuaan kohti Suomea. Ne ovat siis kiertäneet vähän maailmaa!

Los Angeles

2009-06-14T22:25:00.020+04:00

Saavuimme Los Angelesin LAX-lentokentälle yllättävän hyvin nukutun yön jälkeen. Ennakkoaavistuksista huolimatta muodollisuudet lentokentällä sujuivat helposti ja nopeasti. Tosin meitä oli lentokoneessa neuvottu täyttämään vain yksi tulliselvityslappu, mutta rajaviranomainen olisikin halunnut nähdä molemmilla oman lapun. Hän ei kuitenkaan siitä meille suuttunut vaan pelkäsi ainostaan hankaluuksia tullin kohdalla, ja ehti kehottaa meitä sanomaan olevamme aviopari, jolloin yksi lappu kävisi. Hetkistä myöhemmin hän kuitenkin tajusi, ettei voi käskeä meitä valehtelemaan, ja päästi meidät läpi. Lähdimme siitä ihmetellen ja naureskellen, ja kävelimme ilman ongelmia ulos lentokentältä.

Tuon tapauksen jälkeen sattui monta muutakin, jotka karistivat ennakkoluulojani ja muuttivat käsityksiäni Yhdysvalloista. Näimme tosin maasta vain kaksi suurinta kaupunkia, ja ne eivät monikulttuurisuudessaan varmaankaan kerro kaikkea Amerikasta.

Ajoimme LAX:sta shuttle-bussilla hotellillemme, jonka olimme varanneet etukäteen. Kyydin maksaminen ei ollut niin yksinkertaista, sillä jouduimme matkalla pohtimaan tippaamiskulttuuria ja sopivaa summaa. Aikaisemmin olemme matkustaneet lähinnä maissa, joissa ei kuulu tipata, joten nyt sen joutui useimmiten tekemään hampaat irvessä. Hotellille kuitenkin pääsimme, ja tuo parin yön majoitus olikin paras, mitä puolen vuoden aikana koimme. Hollywood City Innissä oli hienoa kaikki muu paitsi aamupala, joka koostui sokerimuroista ja donitseista. Sairastuin kevään ensimmäiseen lievään turistivatsatautiin Los Angelesissa, ja epäilen sen johtuneen eksponentiaalisesta sokerin ja rasvan lisääntymisestä ruokavaliossa...

Pääsimme hotellille ajoissa tiistai-iltapäivänä, joten otimme uusiksi iltapäivän tunnit ja lähdimme kävelylle Hollywoodiin. Koska palasimme pohjoiselle pallonpuoliskolle ja kesä tuli vihdoin, pitenivät päivätkin. Ehdimme siis nähdä vaikka mitä jo sen saman päivän aikana, jolloin olimme kiertäneet Nadin kaupunkia Fidzillä.

Hotelliltamme saattoi kävellä Hollywoodin, sillä matka oli muutamia kilometrejä. Muualla Los Angelesissa kävely on kuitenkin aika mahdotonta, sillä välimatkat ovat todella pitkiä. Kaupunki onkin täynnä autoja, laskin bussimatkalla nähneeni seitsemän autokaistaa yhteen suuntaan. Surullisinta oli se, että vähintään kaksi ihmistä kuljettaville autoille tarkoitetuilla kaistoilla ei ajanut juuri kukaan, ja muut viisi kaistaa olivat ihan tukossa.

Läheltä hotelliamme alkoi Walk of Fame.

Ja samasta paikasta saattoi nähdä tämän.

Tuntui siis todella Amerikalta.

Kävelimme hitaasti Hollywood Boulewardia eteenpäin ja yritimme bongata tuttuja nimiä tähdistä, mutta piti mennä pitkälle Hollywoodin sydämeen saakka, ennen kuin tuttuja löytyi. Muita turisteja alkoi näkyä koko ajan enemmän, kun saavuimme lähemmäs suuria nähtävyyksiä. Kävelimme Kodak-teatterin ohi, jossa järjestetään Oscar-gaaloja.

Sen vieressä olevassa Chinese Theaterissa oli ilmeisesti alkamassa typerältä vaikuttavan Hangover-elokuvan ensi-ilta, sillä kävelytie oli suljettu teatterin puolelta ja toisella puolella teatteria tuijottelevat ihmiset tukkivat kadun. Emme kuitenkaan jääneet odottamaan julkkiksia, sillä tuskin olisimme heitä taaskaan tunnistaneet.

USA:n armeija ei taida olla kauhean suuressa huudossa nykyään, sillä sekä Hollywood Boulewardilta että myöhemmin Times Squarelta Manhattanista löytyi heidän rekrytointipisteensä. Aika hiljaista oli noiden toimistojen lähistössä.

Yhden asian olin osannut Los Angelesista arvata ennalta, nimittäin kaiken suuruuden ja mahtipontisuuden. Hollywood oli tyylissään suorastaan mauton, mutta mauttomuus oli jo niin ylivietyä että se alkoi olla omalla tavallaan viehättävää. Esimerkkinä nämä koristeet Kodak-teatterin viereisessä ostoskeskuksessa.

Läheltä Capitol Recordsin pyöreää rakennusta löytyi jo tuttujakin nimiä. Tuntui, että tämän artistin Amerikka on yrittänyt omia itselleen, niin täynnä New York oli häntä.

Muutaman tunnin kävelyn jälkeen ja 43 tunnin vuorokauden lähestyessä loppuaan kävimme vielä periamerikkalaisessa supermarketissa, ja haimme itsellemme vähän iltapalaa. Hotellilla nautiskelimme vihdoinkin ilmaisesta langattomasta netistä ja televisiosta, jossa näkyi Obama ja Sinkkuelämää. Vaikka kuinka epätodelliselta se tuntuikin, niin oli pakko uskoa, että Amerikassa ollaan.

Seuraavana aamuna lähdimme lenkkarit jalassa kohti erästä ulkoilupuistoa. Matkalla pysähdyimme nyt auki olevan kiinalaisteatterin edustalla, koska maahan oli painettu kuuluisuuksien käden- ja jalanjälkiä. Emme löytäneet maasta Marilyn Monroeta, vaan vähän tuoreempia julkkiksia.

Ihan Hollywoodin läheltä löytyi rauhallisen oloinen asuinalue, mutta siellä ei varmaankaan julkkiksia asustele. Kuvattavaa silti löytyi, sillä nämä luonnottoman väriset puut erottuivat silmiini jo lentokoneesta.

Olimme bonganneet eräästä kaupungin opaslehdestä koirapuiston, josta olisi hyvä maisemat kaupungin ylle. Se sijaitsi lähellä Hollywoodia, joten kävelimme sinne sumuisesta kelistä huolimatta. Los Angelesissa ei keli taida olla kovin usein kirkas, sillä autot luovat kaupungin päälle savuverhon, smogin, melkein joka päivä. Kanjonissa sijaitseva puisto oli silti näkemisen arvoinen, koska Grand Canyonille emme tällä reissulla ehtineet.

Puistossa oli liikkeellä monenlaisia ihmisiä monenlaisten koirien kanssa, emmekä mekään näyttäneet ehkä niin turisteilta kuin yleensä. Tosin Hollywood-kylttien ja rikkaiden asuinalueiden kuvaaminen ei ehkä ole sellaista, mitä paikalliset päivittäin tekevät.

Los Angeles on laajalle levittäytynyt kaupunki, josta on vaikea löytää yhtä keskustaa. Lentokoneessa tapaamamme paikallisen mielestä LA on ruma, mutta Kalifornian osavaltio itsessään kaunis.

Kävelymatkalla näimme kekseliäästi suvaitsemattomuudelle irvailevan bussinpenkin, joka taisi kyllä mainostaa jotakin tulevaa elokuvaa.

Iltapäivällä ajelimme metrolla, johon olimme ostaneet päiväliput. Päädyimme kaupungin Downtowniin, joka on business-elämän keskus. Uuden alueen kartta teki meille tepposet muuttuneella mittakaavallaan ja yllättäen merkitsemällä kaikki kadut, joten eksyimme vähäsen. Lopulta löysimme pilvenpiirtäjät. Mielenkiintoisin rakennus Downtownissa oli kyllä Walt Disney Concert Hall.

Illalla kävimme Guinnessin ennätysten museossa, koska ostimme yhteislipun siihen ja kahteen muuhun kevyempään Hollywoodin museoon. Museo oli kyllä hauska havainnollistaessaan maailman ääripäitä monessa asiassa, mutta tietojen luotettavuus välillä vähän epäilytti. Maailman väkirikkaimman maan, Kiinan, väkilukukin oli vuodelta 2000.

Toni ja maailman pienin ihminen.

Torstaiaamuna luovutimme hotellihuoneemme, jätimme tavarat säilöön hotelille ja lähdimme vielä kiertelemään kaupunkia. Aamun tavoitteena oli löytää hyvä kuvauspaikka Hollywood-kylteille, sillä keli ei ollut enää niin pilvinen kuin aikaisemmin. Hetken kävelyn jälkeen sopiva katu kuvailulle löytyikin, mutta sitä ennen saimme kokea palan Amerikan ihmemaata. Toni nimittäin löysi maasta kaksikymppisen! Kyllähän ruokaraha meille kelpasi, ja tuon jälkeen oli koko päivän rikas olo.

En tiedä nostaako näköala kuuluisalle kyltille tonttien hintoja, mutta täällä ainakin oli melkoisia kartanoita ja paljon pieniä hotelleja.

Autoja riitti tietysti myös.

Saatuamme kuvattua pakolliset otokset lähdimme suuntaamaan metrolla ja bussilla kohti Santa Monica Pieriä, pitkää laituria, jota olimme kuulleet kehuttavan. Santa Monica ja ranta sijaitsi kuitenkin melko kaukana Hollywoodista, ja bussi eteni kaduille tuskastuttavan hitaasti. Kolmen vartin ja muutaman kilometrin jälkeen totesimme, ettemme millään ehtisi päivän aikana rannalle ja takaisin. Jäimme sitten pois jossain päin Beverly Hillsiä ja suuntasimme lounaalle läheiseen McDonaldsiin. Olin pysynyt kaukana kyseisestä ravintolaketjusta Aasiassa, mutta sen alkuperämaassa suostuin sinne menemään. Mäkkärin salaatti olikin lopulta positiivinen yllätys ja terveellisin ruoka aikoihin.

Meillä oli kiire pois bussireissulta sen takia, että meillä oli vielä käyttämättömät liput Ripleysin "Believe It Or Not!" -museoon sekä Hollywoodin vahamuseoon. Ripleysin museo oli hauskan vanhahtavasti tehty, sillä herra Ripley kiersi maailmaa outouksia keräten joskus 1930-luvulla. Vahamuseo taas oli halpakopio Madame Tussaudista, mutta oli sielläkin joitakin hauskoja elokuvahahmoja esillä.

Museot kierrettyämme haimme tavarat hotellilta ja kävelimme niiden kanssa metroasemalle. Olimme nimittäin huomanneet, että pääjuna-asemalta lähtisi halpa lentokenttäbussi. Ajelimme sitten sillä auringon laskiessa LAX:n lentokentälle, ja olimme kentällä yhdeksän tuntia ennen lennon lähtöä. Lentomme lähti seitsemältä seuraavana aamuna, joten totesimme hotelliyön olevan turha muutaman tunnin unien takia. LAX:n kansainvälisessä terminaalissa olikin hyvä viettää yö, kun tietokoneisiin riitti virtaa.

Etelämerellä

2009-06-09T00:00:00.001+04:00

Saavuimme Fidzin lentokentälle lyhyen, mutta miellyttävän Air Pacificin lennon jälkeen. Lentokentältä saimme kyydin hostellille, jonka olimme varanneet jo reilusti etukäteen. Jo viime syksynä olimme ostaneet Kilroy Travelsin kautta Awesome Adventures -matkanjärjestäjän saarihyppelymatkan Fidzille, joka alkaisi seuraavana päivänä. Etukäteen pakettimatka ruokine ja majoituksineen oli tuntunut järkevältä hankinnalta, mutta matkan kuluessa tulimme hieman toisiin aatoksiin.

Ensimmäinen Fidzin ilta oli sateinen, mutta se sopikin hyvin tavaroiden uudelleen pakkaamiseen hostelilla. Jätimme toisen rinkan talvivaatteineen säilöön hostelliimme Aquarius Pacifikseen. Arvotavarat otimme kuitenkin mukaan, ja seuraavan viikon kuluessa saikin useampaan kertaan jännittää tietokoneiden ja muun elektroniikan puolesta Fidzin vesillä. Kaikki tavarat tulivat kuitenkin ehjinä ja kuivina takaisin.

Seuraavana aamuna herätys oli tuttuun tapaan aikaisin, jotta ehtisimme Denaraun satamaan kulkevaan bussiin. Awesome Adventuresilta hankkimaamme pakettiin kuuluivat laivamatkat Yasawas-saarille, majoitukset, ruoat sekä vielä joitakin päiväretkiä. Hintaakin reissulle tuli paljon enemmän kuin muille maailmanympärimatkan osioillemme. Halvemmaksi olisi tullut, jos matka olisi ostettu vasta sen jälkeen, kun Fidzin dollari devalvoitiin pari kuukautta sitten.

Ensimmäisen päivän laivamatka katamaraanilla kesti viisi tuntia, sillä ajoimme ihan Yasawasin pohjoissaarille.

Onneksi keli ei kuitenkaan ollut tuulinen eikä aurinko paahtanut, joten matka meni mukavasti kirjoja lueskellessa ja tulivuorenpurkauksista syntyneitä saaria ihastellessa.

Laivamatkalla muutuimme myös ensimmäistä kertaa sosiaalisiksi reissaajiksi, kun juttelimme muiden Fidzin matkaajien kanssa. Fidzin reissun parhaaksi puoleksi paljastuikin lopulta muihin reissaajiin tutustuminen, sillä kaikkien matkat ja tarinat ovat niin erilaisia. Totesimme nopeasti, että meidän viiden viikon matkamme on todella lyhyt verrattuna muihin, eikä sen pituisesta lomasta kannata tuntea liikaa huonoa omaatuntoa. Monet olivat reissussa puoli vuotta tai jopa kokonaisen.

Pitkin matkaa katamaraani pysähteli pienten saarien edustoille ja pikkuiset veneet tulivat hakemaan matkustajia saarille. Meidän pysäkkimme Coral View -resortissa oli isompi, ja kymmenet ihmiset rantautuivat siellä.

Rantauduttuamme hiekalle saimme ensimmäisen kokemuksen siitä, miten Fidzillä toivotetaan vieraat tervetulleiksi. Kättelimme useita resortin työntekijöitä ja huikkasimme heille 'bula', mutta kuuluisaa fidziläistä ystävällisyyttä ei kyllä juuri näkynyt. Se oli myös loppumatkan aikana useimmiten melko keinotekoisen oloista, ei kuitenkaan onneksi aina.

Majoituksemme ensimmäisessä resortissa oli melko tasokas, kahden hengen mökki eli bure, jossa oli oma vessa ja suihku sekä hyttysverkot ovissa.

Kuulemani mukaan Fidzillä eivät dormi-huoneet ole kovin hyvässä kunnossa, koska ne eivät tuota niin paljon rahaa. Eipä tullut meidänkään buressamme lämmintä vettä suihkusta, mutta olikin ihan tervettä tinkiä joistakin ylellisyyksistä.

Kuulimme saarellamme olevalle sen huipulle johtavan helpon tien, joten lähdimme kiipeämään sitä ensimmäisenä iltana ennen auringonlaskua. Tie oli parhaimmillaankin pieni polku, joka oli liukas ja mutainen edellispäivän sateen jäljiltä, ja katosi välillä heinikkoon. Omat erätaitoni eivät siis kelvanneet Fidzillä edes helpon reitin talsimiseen. Mäen päälle pääsimme kuitenkin, mutta hienojen maisemakuvien jälkeen lähdimme sieltä nopeasti alas, sillä emme halunneet liukastella polkua alas pimeän tulon jälkeen.

Kiipeilyn jälkeen oli vuorossa illallinen, joka oli aikaisempaan lounaaseen nähden mainio: buffet-pöytä suurella määrällä kasviksia ja hedelmiä. Ruoan jälkeen oli vuorossa fidziläistä musiikkia, sekä muutama hassu seuraleikki.

Tuo kuvio tulisi toistumaan jokaisessa resortissa, emmekä jaksaneetkaan muutaman illan jälkeen enää osallistua kaikkiin leikkeihin. Kaiken kaikkiaan ensimmäisen Fidzi-päivän jälkeen tuntui siltä, että olisi tullut kesäleirille. Kaikki tehtiin isossa porukassa, ruoalle kutsuttiin rummuilla ja ruokaa jonotettiin. Toisaalta piristävää, kun ei viikkoon tarvinnut huolehtia omista ruoistaan.

Seuraavana aamuna oli ensimmäisen retken aika, kun lähdimme pikkuveneellä maskien kanssa kohti luolasaarta. Siellä kävelimme ensin eräänlaiseen vedellä täyttyneeseen luolaan, jossa oli katto auki. Sitten vasta alkoi reissun jänittävä osuus, nimittäin sukellus vedenalaisesta tunnelista toiseen, pilkkopimeään, luolaan. Hieman hurjalta kolmen-neljän metrin sukellus pimeässä luolassa kuulosti, mutta uskalsin silti tehdä sen. Toinen hiekkakiviluola olikin upea kokemus taskulampun valossa.

Myöhemmin päivällä kokeilimme snorklata resortin edustalla, sillä siinä on resortin nimen mukaisesti koralliriutta. Saatoimme lähteä snorklaamaan vasta hieman ennen pimeää veden noustua tarpeeksi, mutta silloin koralli olikin täynnä pikkukaloja. Emme olleet aikaisemmilla sukellusreissullamme nähneet niin paljon kaloja kerralla. Uusi tuttavuus oli myös sähkönsininen meritähti, joita näkyi Fidzillä joka paikassa.

Coral Viewissä näimme myös merikäärmeen, tosin maissa. Paikalliset toistivat jatkuvasti, ettei Fidzillä ole myrkyllisiä hämähäkkejä ja käärmeitä. Joskus he muistivat mainita, että merikäärme on toki poikkeus.

Kahden yön jälkeen meidän piti vaihtaa majapaikkaa, sillä kävisimme reissun aikana neljällä eri pienellä saarella. Luovutettuamme huoneemme lähdimme kuitenkin vielä snorklaamaan vähän kaukaisemmalla rannalle. Siellä oli myös valtavasti kaloja kaikissa väreissä sitruunankeltaisesta siniseen ja raidalliseen. Virtaus ja aallot vedessä olivat aika kovia, joten snorklaus kävi ihan urheilusta. Fidzillä ei muuten merivesi ollut kovin lämmintä, ja yleensä jo puolen tunnin snorklaus kerrallaan riitti. Fidzillä oli nimittäin talvi menossa, ja sen takia myös aurinko laski joka päivä aikaisin kuuden aikaan.

Iltapäivällä siirryimme katamaaraanilla takaisin etelää kohti, pienempään Manta Rayn resorttiin. Seikkailupaketissamme oli sinne alunperin vain yksi yö, mutta seuraavan lennon siirtymisen takia ostimme sinne toisen. Se olikin hyvä ratkaisu, sillä Manta Ray oli kaikista resorteista mukavin ja aidoin. Koimme tosin pienen alkujärkytyksen huomatessamme, ettei bureissa ollut ovissa lukkoja. Lopulta lukottomuus kuitenkin kääntyi positiiviseksi asiaksi, kun jätimme kaikki arvotavarat vastaanottoon säilöön eikä niistä tarvinnut huolehtia pariin päivään. Buren vessattomuus ei myöskään haitannut, sillä sen ansiosta olimme ympäristöystävällisiä kun käytimme resortin vedetöntä yhteisvessaa.

Tulimme resorttiin vähän ennen auringonlaskua, mutta halusimme vielä nopeasti snorklaamaan. Vesi oli alhaalla, ja meidän piti snorklata aluksi virtausta vasten välttääksemme korallien rikkomisen. Virta ei kuitenkaan ollut voimakas, ja pian pääsimme upeiden suojeltujen korallien päälle. Iltahämärässä värit eivät olleet parhaimmillaan, mutta Toni onnistui silti näkemään pohjassa kulkevan riuttahain.

Uimisen jälkeen, nälkäisinä kuten aina Fidzillä tähän aikaan päivästä, suuntasimme päivälliselle. Manta Rayn ruokaa oli kehuttu, ja intialainen buffet jopa ylitti odotukset. Resortissa tapasimme myös hauskoja ihmisiä, ja juttelimme pitkään hollantilaisten sukeltajien kanssa. Tällä reissulla emme itse päässeet kokeilemaan laitesukellusta tarvittavien vakuutusten (ja rahojen) puuttumisen vuoksi, mutta pian sukellussertifikaatti kyllä täytyy suorittaa...

Seuraavana aamuna oli aikainen ja kylmä herätys, sillä tiedossa oli venematka merelle pilvisen taivaan alle. Olimme menossa katsomaan paholaisrauskuja, jotka ovat resorttimme erikoisuus. Niitä uiskentelee kausittain läheisessä merivirrassa, ja kausi oli alkanut juuri muutamaa viikkoa aiemmin. Paholaisrauskut kuulostavat pahalta, mutta onneksi tiesimme reissua varatessamme vain niiden englanninkielisen nimen, mikä on siis Manta Ray. Nämä rauskut eivät oikeasti ole vaarallisia, sillä ne syövät planktonia. Siksi niitä voikin nähdä merivirrassa, kun ne uivat sitä vastaan pyydystäen virrassa kelluvaa planktonia.

Paholaisrausku-retken nimi oli 'Swimming with Manta Rays', muttemme uskoneet sen olevan nimensä veroinen. Eihän tuollaisten eläinten kanssa voisi uida. Kuitenkin päästyämme virtapaikalle meidän piti hypätä takaperinkuperkeikan kautta veteen kuten oikeat sukeltajat. Samassa hetkessä aurinkokin tuli pilvestä. Vedessä sitten lilluimme snorkkelien ja räpylöiden kanssa oppaiden ohjeiden mukaan odottaen suuria eläimiä, joiden ulkonäköä emme silloin edes kunnolla tienneet.

Ennen paholaisrauskujen ilmestymistä tein ensimmäisen haihavaintoni. Riuttahai ui meren pohjassa aika kaukana ja oli sopivan pieni, joten lievälle pelolleni ei ollut mitään syytä. Hetken päästä snorklaamisesta tuli kuitenkin vielä jännittävämpää, kun ehkä viiden metrin päästä ui ohi pari-kolmemetrinen paholaisrausku. Itse kuljin virran mukana sitä vastaan, ja jäin vain ihmettelemään sen suurta kokoa ja kauniita valkoisia kuvioita mustalla pohjalla. Hetken päästä vastaan tuli toinen rausku, joka ei suuremmin välittänyt sitä pällistelevistä turisteista.

Kahden rauskuhavainnon jälkeen kiipesimme takaisin veneisiin ja ajoimme uudestaan virran yläpäähän. Siellä hyppäsimme taas veteen ja jäimme odottamaan uudestaan rauskuja. Teimme saman kierroksen yhteensä neljä kertaa, ja rauskut tulivat koko ajan lähemmäksi sukeltajien vähetessä. Kyllähän jatkuvat veteen hyppiminen ja veneeseen kiipeäminen oli raskasta, mutta en silti olisi halunnut jäädä veneeseen odottamaan kun oli mahdollista uida rauskujen kanssa.

Yhdellä sukelluskerralla yksi paholaisrausku ui lähes suoraan meitä kohti suu auki näyttäen pelottavalta. Kun rauskut menivät ohi noin läheltä, lähdin uimaan niiden perässä. Kovin kauaa en niiden kyydissä kuitenkaan pysynyt, sillä rauskujen vauhti vastavirtaan oli kova. Viimeisellä sukelluskerralla seurasin yhtä rauskua jonkun aikaa, ja jäädessäni lopulta siitä jälkeen kuulin oppaan huutavan veneestä toisen rauskun olevan takanani. Käännyin veden alla ympäri ja tosiaan, paholaisrausku ui ohitseni ehkä noin metrin päästä. Kun uimari on paikallaan, rauskut uskaltavat tulla lähemmäs.

Pääsimme siis kirjaimellisesti uimaan paholaisrauskujen kanssa, ja se oli melkoisen uskomatonta. Kenties koko maailmanympärimatkamme paras hetki. Jokaisen snorklausretkellä mukana olleen saattoi tunnistaa resortissa leveästä hymystä loppupäivän ajan.

Myöhäisen aamupalan jälkeen menimme nälkäisinä uudestaan mereen. Hollantilainen sukeltajatuttumme bongasi sillä snorklauskerralla mustekalan, jota eräs kala kiusasi. Mustekala liikkui toisesta ärsyyntyneenä, välillä liukuen kiviä pitkiä mutta välillä myös vedessä uiden. Muutaman kerran se jopa vaihtoi väriä suuttuneena, ja pääsi kalasta lopulta eroon vain muuttamalla värinsä tismalleen yhden kiven väriseksi. Silloin mekin jätimme sen rauhaan. Kuulemma on harvinaista nähdä mustekala sukeltaessa, kun ne ovat yleensä niin hyvin kätkeytyneitä.

Lounaan jälkeen oli vuorossa tiukkaa auringonottoa, sillä merituuli sai meidätkin jaksamaan auringossa makoilua. Pakkohan sitä on vähän väriä napaan saada, kun on lähes puoli vuotta elänyt melkein päiväntasaajalla.

Vähän ennen auringonlaskua oli kuitenkin taas pakko päästä snorklaamaan, joten hämärässä kävimme vedessä vielä kerran. Tällä kertaa näimme hain ihan muutaman metrin päästä. Vesi oli niin matalalla, että jouduimme uimaan hyvin matalassa vedessä päästäksemme ylös sieltä. Ihan rantavedessä näimme kuitenkin vielä muutamia nemoja. Niitä siis todellakin elää muuallakin kuin Suurella valliriutalla, kun näimme niitä Indonesian lisäksi täällä.

Seuraavana aamuna kävimme jälleen kerran snorklaamassa, sillä se oli Fidzin matkamme parasta antia. Siirto seuraavalle saarelle oli lounaan jälkeen, ja laivamatkalla tapasimme uudestaan toisen suomalaispariskunnan, Amandan ja Heikin, joihin tutustuimme jo ensimmäisessä resortissa. Heidän kanssaan meillä olikin loppuviikoksi sama aikataulu, ja lähdimme yhdessä suuntaamaan seuraavaa majoituspaikkaa kohden.

Perille Waya Lailai -resorttiin päästyämme saimme kuulla, ettei siellä ollut meille, eikä kahdelle muulle parille tilaa. Ei, vaikka meillä kaikilla oli jo viime vuonna maksetut matkat ja voucherit matkastamme. Asiaa luvattiin selvittää, mutta hieman vaikealta tilanne vaikutti. Fidzissä ei nimittäin saarta vaihdeta mitenkään helposti sen jälkeen, kun katamaraani on lähtenyt eteenpäin.

Parin tunnin odottelun jälkeen, jonka aikana meidät oikeastaan kokonaan unohdettiin, saimme kuulla ratkaisusta. Meille tarjottiin majoitusta viereisessä kylässä, joka omistaa resortin. Toiseksi yöksi pääsisimme jo resorttiin. Ehdotus kuulosti hyvältä, varsinkin, kun majoituksen muuttumisesta luvattiin vielä jokin korvaus. Saisimme myös syödä resortissa, ja mennä sitten vain yöksi kylään.

Majoituksemme oli tässä talossa.

Aurinko herätyksen jälkeen.

Emme Tonin kanssa kuitenkaan saaneet fidziläisestä kylävierailusta kovin paljon irti, sillä emäntämme nukkui mennessämme hänen luokseen. Kävimme siis vain nukkumassa vieraassa paikassa, jossa koirat haukkuivat ikkunan alla ja kukko kiekui aamulla. Kylässä nukkuminen sinänsä ei olisi ollut mikään ongelma, mutta meitä jäi harmittamaan se, kuinka saimme itse jatkuvasti pyytää ratkaisua ongelmaamme. Kaksi päivää yritimme jatkuvasti kysellä korvauksistamme, sillä olimme maksaneet kaikista Fidzin päivistä aikoinaan melko suuret summat. Lopulta sovimme korvauksista resortin managerin kanssa kava-seremonian keskellä, jossa maistoimme perinteistä kava-kasvin juurista tehtyä juomaa.

Managerin kanssa jutellessamme kuulimme, että heillä on jatkuvasti tulossa enemmän vieraita resorttiin kuin he voivat ottaa, sillä ihmiset eivät varmista huoneiden saatavuutta ennen tuloaan. Kuulemma matkanjärjestäjä Awesome Adventuresin laivapassit mahdollistavat tämän holtittoman saarihyppelyn. Lisäksi meille selvisi korvausten summaa laskiessamme se, että matkanjärjestäjä otti maksamistamme rahoista 30 prosentin provision, joten resorteille ei kovin paljon rahoista jää. Kaiken huipuksi Awesome Adventures ei ota mitään vastuuta siitä, jos sen asiakkailta jää majapaikka saamatta ylibuukkaamisen takia, tai jos he kokevat jotain muita ongelmia resorttien kanssa. Loppujen lopuksi koimme siis tulleemme huijatuksi lähinnä Awesome Adventuresin osalta, mutta jäi myös ihmetyttämään, miksi resortti yritti loppuun asti vältellä meidän pienten korvaustemme maksamista.

Huonesotkua lukuunottamatta Waya Lailai oli ihan mukava resortti, tosin aikataulut olivat siellä aina myöhässä, 'fiji time'. Ruoka kuitenkin oli hyvää ja sitä oli riittävästi, ja teimme Waya Lailaissa pari kivaa retkeä. Ensimmäinen oli matkapakettiimme kuulunut haisnorklaus, jossa näimme yhteen viisi haita. Niistä suurin oli lähes parimetrinen, ja ne uivat hyvin läheltä ohi. Hait eivät olleet kovin pelottavia ennen kuin oppaat alkoivat kiusata niitä pitämällä niistä kiinni, ja sehän suututti hait. Haisnorklaus oli aika suuressa kontrastissa paholaisrauskujen kanssa uimiseen, sillä rauskuja kunnioitettiin ja oppaat kielsivät ehdottomasti koskemasta niihin.

Toisella retkellä kiipesimme resortin vieressä olevalle vuorelle, joka oli lähes 400 metriä merenpinnan yläpuolella.

Jyrkkää ja liukasta nousua siis oli paljon, mutta onneksi jaloissa pyöri muutama turvaa tuova koira. Huippukivelle nouseminen oli melko pelottavaa kovan tuulen takia, mutta onnistuin taas voittamaan itseni ja nousemaan sinne viimeisenä porukasta.

Emme taaskaan jääneet odottamaan auringonlaskua, sillä huipulta oli vielä yli tunnin matka alas. Loppumatkasta taskulamput otettiinkin esiin, mutta pimeänäöllä viidakossa näki myös hyvin.

Sunnuntaina ei ollut muuta järjestettyä ohjelmaa kuin kylän kirkko, jonne mekin menimme. Laulu siellä oli upeaa, sillä varmaankin jokainen fidziläinen osaa laulaa erinomaisesti. Itse jumalanpalveluksesta emme tietenkään mitään ymmärtäneet, mutta melko kiltisti paikallaan istuvia paikallisia lapsia oli hauska seurata.

Lopun sateista päivää istuimme suomalaisporukalla juttelemassa matkoistamme, koska Waya Lailaihin oli osunut vielä kaksi suomalaista, Soili ja Antti. He olivat kuitenkin välttyneet meidän muiden kyläkokemukselta.

Illalla siirryimme viimeiseen resorttiimme, joka oli kaikista kallein ja myös hienoin. Bountyssa oli jopa ilmastointi ja lämmin suihku bureissa. Ehdimme kuitenkin vain syödä siellä hyvän päivällisen ja nukkua sikeästi, sekä snorklata aamulla matalassa ja kylmässä vedessä aamuseitsemältä. Snorklaus oli melko haastavaa, vedestä pois nouseminen oli kuin labyrintissa uimista, sillä korallista ei meinannut löytyä sopivaa aukkoa. Hienoja kaloja siellä silti näki.

Viimeisen päivän ohjelmaamme kuului purjeveneajelu Mamanukas-saarilla, tosin vene ei ilmeisesti kovan tuulen takia avannut purjeitaan.

Laivamatka olikin niin tuulinen, ettei tarjotun herkullisen grilliruoan syömisestä tahtonut tulla mitään. Pysähdyimme matkan aluksi saarelle, jossa on kuvattu Cast Away -elokuva.

Sielläkin snorklasimme, tosin vesi oli melko sameaa planktonin takia. Joitakin uusia kaloja kuitenkin bongasimme, muunmuassa puhdistajakalan, jonka palveluksia muut kalat hakivat. Snorklaus loppui vähemmän miellyttävään uuteen kokemukseen, kun turhan suuri meduusa oli ihan edessämme. Onnistuimme välttämään sen, mutta sen jälkeen ei vesi enää houkuttanut.

Vierailimme purjeveneen kanssa myös suuressa 500 hengen kylässä, jossa oli mahdollisuus maistaa kavaa. Kylävierailu oli nopea, mutta ostimme silti joitakin tuliaisia kylän naisilta. Venematkan lopuksi aallot olivat todella korkeita, mutta avonaisessa purjeveneessä ne eivät haitanneet. Hurjemmilta aallot tuntuivat katamaraanissa, jolla jatkoimme matkaa Fidzin pääsaarelle. Tuollaiset aallot eivät tuntuneet kuitenkaan fidziläisiä hetkauttavan.

Palasimme Nadissa samaan hostelliin, johon olimme tavaramme jättäneet. Illalla emme jaksaneet muuta kuin syödä ja pakata tavaroita uudestaan. Seuraavana päivänä lähdimme Amandan ja Heikin kanssa katsomaan Nadin kaupunkia, mikä oli kyllä melkoisen tylsä ja harmaa. Hostellille palattuamme kävin vielä nopeasti uimassa hotellin noin kymmenmetrisessä altaassa, jossa ei kovin monta vapaauintivetoa yhdellä suoralla voinut ottaa. Ennen lentokentälle lähtöä söimme vielä herkulliset päivälliset, ja tarjoilijan suosittelema kokoda, kalaa limessä ja kookosmaidossa, maistui mahtavalta.

Auringonlasku hostelilla.

Ajoimme lentokentälle mukavan taksikuskin kanssa, joka kertoi omasta historiastaan. Hänen isovanhempansa olivat kuulemma intialaisia orjia, joita britit toivat Fidzille töihin. Nyt Fidzin väestöstä lähes puolet on intialaisia, ja reilu puolet alkuperäiskansaa. Fidzin nykyinen poliittinen tilanne johtuukin ennen kaikkea näiden kahden ryhmän pitkään jatkuneista kiistoista. Fidzi on itsenäistynyt Britanniasta vasta vuonna 1970, eikä sillä ole mennyt yhtä hyvin kuin muilla maailmanympärimatkamme muodostavilla brittien entisillä siirtomailla.

Luulimme lähteneemme lentokentälle naurettavan aikaisin, kolme tuntia ennen lähtöä, mutta lentokentällä olikin pitkä jono lennollemme. Jonossa olikin aikaa pohdiskella kulunutta viikkoa Fidzillä. Olimme lomaamme ehkä hieman pettyneitä, sillä olimme odottaneet siltä liikaa. Muutamat huonosti sujuneet asiat resorteissa sekä myytiksi jäänyt valtava ystävällisyys laskivat Fidzin hienoutta. Saarilla oli kuitenkin upea luonto, enkä ole aikaisemmin snorklaillut niin upeissa vesissä. Uskon siis, että Fidzi voi parhaimmillaan olla upea lomakohde.

Aotearoa, osa IV

2009-06-03T08:58:00.000+04:00

Auckland

Tulimme Aucklandiin myöhään perjantai-iltana, kun reittibussi oli hieman myöhässä sumun takia. Onneksi meille oli varattu ystävämme (kiitos Jarkko!) omassa blogissaan suosittelema hostelli bussiaseman läheltä. Seuraavana aamuna lähdimme herättyämme kiertämään kävellen Aucklandia ilman sen suurempia suunnitelmia, sillä meillä oli kaupungille aikaa vain yksi päivä.

Viimeiselle Uuden-Seelannin päivälle osui upea keli, sillä kirkas auringonpaiste sai kymmenen lämpöastetta tuntumaan kesältä. Ihan kuin maa olisi halunnut sanoa, ettei vielä kannata lähteä pois... Olisin kyllä voinutkin jäädä pidemmäksi aikaa.

Kävelimme ensiksi Domain-kukkulalle, jossa sijaitsee Aucklandin museo, joka on pystytetty sotamuistomerkiksi. Kukkula on puiston peittämää, ja siellä on myös paljon urheilukenttiä. Näimme siis lopulta, miten rugbyä pelataan.

Auckland sijaitsee melkein tropiikissa, ja siksi ehkä Suomen marraskuuta vastaava vuodenaika on täällä niin mukava ja kaunis.

Aucklandin museota on kehuttu, joten ajattelimme reissun neljännen museokäynnin olevan paikallaan.

Museossa vierähtikin pari tuntia, vaikka yritimme kiirehtiä kaikki näyttelyt läpi. Paras osa museossa oli Uuden-Seelannin kokemista sodista kertova kerros. Nyt ymmärrän hieman paremmin, miksi uusiseelantilaiset ovat niin ylpeitä sotavoimistaan ja miksi maailmansodat ovat olleet heillekin vakava paikka, vaikka hyökkäykset eivät ulottuneetkaan tänne asti. Uusi-Seelanti on nimittäin osallistunut olemassaolonsa aikana aktiivisesti kaikkiin Ison-Britannian käymiin sotiin. Ensimmäisessä maailmansodassa joka viides Uuden-Seelannin mies oli sodassa, mikä oli suurempi osuus kuin Britanniassa. Monet uusiseelantilaisista myös kaatuivat tuossa sodassa.

Uusi-Seelanti on kokenut maailman sodat niin vahvasti myös siksi, että se on ollut pakopaikka monille maailman vainotuille. Esimerkiksi monet juutalaiset muuttivat Uuteen-Seelantiin, jos he onnistuivat selvisiämään vainoista. Aucklandin värikkään katukuvan perusteella myös monista tuoreemmista konflikteista on tullut pakolaisia tänne. Auckland näyttääkin niin monikulttuuriselta, että tänne on varmasti helppo kotiutua. Tosin Uuden-Seelannin viisumimääräykset ovat hyvin tiukat. Itse en saisi tänne pidempää oleskelulupaa ennen valmistumistani, vaikka haluaisin.

Museossa tutuistuimme vielä vähän lisää Uuden-Seelannin tuliperäisyyteen, sillä Auckland on muodostunut 48 entisen tulivuoren raunioille. Suuria purkauksia tulee kuitenkin keskimäärin vain 5000 vuoden välein, mutta sellainen on silti mahdollinen tässä maan suurimmassa kaupungissa. Museossa olikin simulaattori, jossa uusi tulivuori purkautui keskelle kaupungin edustalla olevaa merenlahtea ja purkaus peitti kaupungin tuhkaan. Melko järkyttävä kokemus olla tuossa tärisevässä simulaattorissa, vaikka olin vain vierailija tuossa kaupungissa. Eräässä museon taulussa kerrottiin, että on olemassa 15-60 prosentin todennäköisyys sille, että Auckland peittyy jonkun tulivuoren purkautumisesta syntyvään tuhkaan seuraavien 50 vuoden kuluttua, joten simulaattorin pelottelussa oli ihan perää.

Museon jälkeen kuljimme keskikaupungille etsimään ruokaa. Aucklandin keskusta on persoonallinen mäkisyytensä ja monien puistojensa takia. Aurinkoisessa syyspäivässä siitä jäi todella mukava kuva.

Kuvassa valtava puu ja eteläisen pallonpuoliskon korkein rakennus, Sky Tower.

Löysimme keskustasta kansainvälisen foodcourtin, mutta se oli epäonneksemme melkein kokonaan suljettu lauantain takia. Huomasimme kuitenkin ruokakeskittymän nurkassa auki olevan kiinalaisen paikan, joka myi dumplingseja! Niillä sitten herkuttelimme lounaalla, ja Singaporea tuli vähän ikävä. Muuten ikävä on iskenyt korkeintaan toimivaa julkista liikennettä kohtaan, Singaporen kuumuutta en kaipaa yhtään.

Lounaan jälkeen kuljimme Aucklandin satamaan, missä lämpimässä auringonpaisteessa oli pakko ostaa ensimmäiset jäätelöt pariin viikkoon. Niitä syödessä oli vaikea uskoa, että on syksy. Satamassa näimme suuren aluksen, joka kuuluu eräälle ilmeisen varakkaalle ympäristöjärjestölle.

Satamasta näimme sillan, jolta pikkusiskoni rohkeni muutama vuosi sitten hypätä benjihypyn. Itse en sitä edes harkinnut.

Seuraavaksi kävelimme hotelimme lähellä sijaitsevan Sky Towerin juurelle, missä sijaitsee ostoskeskus. Sky Tower on matalampi kuin pari kuukautta sitten kokemamme Kuala Lumpurin Menara-torni, mutta sielläkin oli silti vierailtava.

Tornin korkein tasanne oli 220 metrissä, ja vähän lisää maksamalla sinne pääsi ihailemaan maisemia ilman ihmisruuhkaa. Aucklandin kaupunkikuva on täynnä vettä ja vuoria, jotka siis kaikki ovat entisiä tulivuoria.

Jäimme torniin auringonlaskuun asti.

Illan päätteeksi yritimme metsästää järkevän hintaista ja tarpeeksi nopeaa internetyhteyttä, mutta tehtävä osoittautui taas mahdottomaksi. Emme siis saaneet kaikkia valokuvia lähetettyä Suomeen talteen, vaan jouduimme kuljettamaan niitä uhkarohkeasti Fidzin saarilla vain tietokoneisiin säilöttynä. Sunnuntaiaamuna lähdimme hyvissä ajoin lentokentälle Sydneyn kiireestä viisastuneena. Edessä oli lyhyt kolmen tunnin lento Tyynelle merelle.

Aotearoa, osa III

2009-05-22T08:14:00.000+04:00

Rotorua

Ajoimme keskiviikkoaamuna lyhyen tunnin matkan Tauposta Rotoruaan, joka on tuliperäisen turismin ykköskohde. Sen huomasi heti bussista ulos tullessa, sillä Rotoruassa haisee rikki. Kaupunki on Rotorua-järven rannalla, ja osa rantavesistä on maitomaisen valkoisia vahvan rikkipitoisuuden vuoksi. Lisäksi Rotoruassa nousee sieltä täältä höyryä maan koloista. Rotorua sijaitsee kalderassa, minkä vuoksi alue on niin termisesti aktiivista.

Majoituimme hauskaan hostelliin nimeltä Crash Palace, jossa ystävällinen koira toivotti meidät tervetulleeksi. Ensimmäiselle Rotoruan päivälle oli vuorossa extreme-urheilua Tonille ja valokuvailua minulle Zorb-pallon muodossa. Toni hyppäsi pallon sisään, jossa oli kylmän ilman vastapainoksi lämmintä vettä, ja sitten pallo pyöritettiin radalle mäkeä alaspäin. Alhaalta katsottuna laskusta ei saanut kovin paljon selvää, mutta hymyillen ja pää ehkä hieman pyörällä sieltä tultiin ulos.

Seuraavan päivän vietimme rauhallisesti luonnossa kävellen, kohteena punapuumetsä Rotoruan laidalla. Aloittaessamme kävelyä näimme peltojen läheisille mäillä saaneen lumipeitteen edellisenä yönä.

Tuon järven rannalla asui paljon lintuja, erityisesti lokkeja. Vaikka vedessä on alhainen happi- sekä korkea rikki- ja hiilidioksidipitoisuus, pesivät jotkut lajit siellä. Ne tosin joutuvat hakemaan ruokansa muualta, ja välillä raaka elinympäristö syövyttää tai tukehduttaa niitä. Eräs pääskyslaji kuitenkin pitää erityisen paljon ruoasta, mitä rikkipitoinen joki sille tuo.

Kävelimme punapuumetsälle kävelytietä pitkin, joka seurasi rikkipitoista jokea. Haju muistutti orgaanisen kemian laboratoriota ja paikoitellen erityisesti sellaista, jossa on jokin koe mennyt pahasti pieleen.

Joen vierestä löytyi kiehuvaa, tai ainakin kiivaasti kuplivaa, mutaa, joka tietysti piti kuvata ihan läheltä.

Varoituskyltti oli nimittäin osoitettu vain vastaantulijoille.

Punapuut määränpäässämme Whakarewarewa-metsässä eivät ole alkuperäisiä kasveja, vaan ne on istutettu sinne vuonna 1901. Uuden-Seelannin alkuperäismetsistä on nimittäin jäljellä enää neljäosa. Myöhäisestä istutusajankohdasta huolimatta punapuut olivat ehtineet kasvaa 60 metrisiksi.

Punapuita hienompi kokemus metsässä olivat valtavat saniaiset, sillä olen nähnyt sellaisia aikaisemmin vain dinosaurusdokumenteissa. Whakarewarewan metsät näyttivät monin paikoin suomalaisilta metsiltä lukuunottamatta noita puiden kokoisia saniaisia, joiden sekaan ei olisi ollut vaikea kuvitella muutamaa velociraptoria hyppimään.

Kasvillisuuden seassa lenteli paljon lintuja, joista emme tietysti tunnistaneet yhtäkään. Yksi erityisen oudosti laulava lintu kiinnitti huomiomme, sillä se vaihtoi laulua matalasta konemaisesta äänestä korkeaan linnunlauluun. Kuulimme myöhemmin, että se oli luultavasti Tui, joka osaa matkia muiden lintujen ääniä.

Luontopolun korkeimmalta kohdalta näki koko Rotoruan, vaikka kasvillisuus vähän peittikin näkymää.

Illalla pääsimme kokeilemaan hostellimme hauskaa pientä ulkouima-allasta, jollainen tuntuu olevan jokaisessa talossa Rotoruassa. Vesi tosin oli niin kuumaa, ettemme saunasta vieroittuneina voineet siellä kauaa loikoilla.

Viimeisenä Rotoruan päivänä pohdiskelimme valintaa museon ja kaupungin kiertämisen välillä, ja synkistä pilvistä huolimatta päädyimme kävelyyn. Onneksi, sillä Rotoruassa on paljon merkkejä geotermisestä aktiivisuudesta, joita pääsee ihan ilmaiseksi katsomaan.

Tässä Rachelin altaasta vesi on 212 Fahren-asteista, josta saimme muutaman epäonnistuneen laskutoimituksen jälkeen 100 Celsius-astetta.

Tämä ranta näyttää houkuttelevalta, mutta vesi on maidonvalkeaa rikistä.

Huolimatta kovista olosuhteista Rotorua-järven rannoilla talvehtii valtavasti lintuja. En ole koskaan nähnyt niin paljon lintuja kerralla kuin tänään, enkä tietenkään tunnistanut niistä kuin muutaman lajin. Tässä kuvassa hyttysinä näkyvät täplät ovat oikeasti pääskysiä, jotka ilmeisesti löytävät hyvin ruokaa rikkipitoisesta ja rehevöityneestä järvestä.

Järvessä ui erilaisten sorsien lisäksi muunmuassa maatiloilta karanneita hanhia sekä Australiasta koristeiksi tuotuja mustia joutsenia, jotka olivat synkän kauniita.

Tässä kohdassa lintuja oli myös valtavasti. Yritä bongata kuvasta pingviini! Emme olleet uskoa silmiämme mutta pakko on, kun netti väittää Uudessa-Seelannissa asuvan kuusi pingviinilajia.

Seuraavaksi kävelimme Kuirau-puistoon, joka on täynnä kuumia lähteitä. Tässä kohdassa kokonainen pieni järvi höyrysi, mutta hajua ei enää huomannut. Muutamassa päivässä näihin huuruihin melkein tottui.

Maisemat Rotoruassa ovat paikoitellen aika karut. Ei ihmekään kun miettii, millainen kiehuminen pinnan alla tapahtuu. En tiedä onko sitä turvassa vaikka kulkisikin vain merkityillä reiteillä, jos maa päättää vähän kiehahtaa.

Tässä kohdin muta kiehui erityisen kovasti, ja pienestä pisteestä nousi paljon höyryä.

Rotoruan museolle meillä ei ollut enää aikaa, vaan palasimme hetkeksi bloggaamaan hostelille. Siellä koimme yhden uuden ahaa-elämyksen, sillä hostelille ostetuissa Tui-oluissa oli tutun näköisen linnun kuva. Tajusimme siis tänään jopa nähneemme Tuin, mutta emme osanneet yhdistää tämänpäiväistä kaunista laulua siihen.

Uuden-Seelannin matkamme lähestyy loppuaan, mutta matkustamme vielä pariksi yöksi pääkaupunki Aucklandiin, josta lento Fidzille lähtee sunnuntaina. Sieltä ei varmaan blogin päivitys onnistu rahallakaan.

Aotearoa, osa II

2009-05-21T14:39:00.000+04:00

Taupo

Matka Wellingtonista Taupoon kulki bussilla upeiden maisemien halki. Ennen lähtöä bongasimme rautatieasemalta taas yhden asian, mikä viittasi brittijuuriin.

Näitä näkyi matkalla paljon, tosin tämä kuva on taukopaikalta. Siellä me urbaanit nuoret pääsimme ihmettelemään kotieläimiä ihan läheltä.

Bussimatka oli hauska, kun kuski kertoi matkalta ohitettavista kohteista. Korkeimmillaan kävimme yli kilometrissä, missä en olisi halunnut bussin pysähtyvän. Tuuli oli nimittäin todella voimakas, ja lämpötila hyvin alhaalla. Yhteen kuuden tunnin Uuden-Seelannin bussimatkaan mahtuu monenlaista maisemaa.

Ohitimme matkalla Ruapehu-vuoren, joka on esiintynyt Mount Doomina Sormuksen Herra -elokuvissa. Se on aktiivinen tulivuori, mutta siellä voi myös lasketella. Veikkaan olosuhteiden olleen 2797 metrissä ja kylmässä Antarktikselta puhaltavassa tuulessa aika haastavat.

Saavuimme iltapäivällä Taupoon, joka sijaitsee Taupo-järven rannalla. Tuo järvi on niin iso, että se voisi nielaista koko Singaporen. Tauposta ei nähnyt järven toista laitaa edes kirkkaalla säällä, ja järven rantaan lyövät aallot olivat kuin meriaaltoja. Taupo-järvi on kaldera, ja se on syntynyt noin 26 500 vuotta sitten suuressa tulivuorenpurkauksessa. Alue on siis tuliperäistä täälläkin, ja erään paikallisen mukaan seuraava suuri purkaus on jo 150 vuotta myöhässä.

Ensimmäisenä Taupo-päivänämme emme ehtineet tehdä ennen pimeän tuloa mitään järkevää, ja tämäkin kaupunki hiljeni täysin auringon laskettua. Onneksi hostellimme keksi meille ohjelmaa, joten kävimme syyssateesta huolimatta pulikoimassa mineraalikylpylän ulkoaltaissa, jotka lämmitetään maalämmöllä. Kylmän kelin, maanantai-illan ja lähestyvän talven ansiosta kylpylä oli melkein tyhjillään. En ymmärrä, miten nämä pohjoissaaren turistikaupungit selviävät talvesta kymmenine lähes tyhjine majataloineen.

Tässä varmasti terveellinen tuoteseloste uimavedestä:

Seuraavana aamuna vuokrasimme maastopyörät ja lähdimme ajamaan kohti Huka Fallseja, Uuden-Seelannin suosituinta luontonähtävyyttä. Matka vesiputouksille kulki jyrkkien maastoreittien kautta, ja minä taluttelin pyörää suuren osan matkasta. Kuntoilusta sekin kävi.

Huka Fallsit ovat osa Waikato-jokea, ja niissä virtaa vettä keskimäärin 160 kuutiota sekunnissa. Päiväsaikaan tuo määrä on vieläkin isompi, sillä virtausta säädellään sähköntarpeen mukaan. Joesta löytyy nimittäin useita vesivoimaloita.

Vesiputouksilta jatkoimme maastomatkaa uusille pyöräreiteille sekä Craters of the Moonille, mikä on geoterminen alue. Jätimme alueen kiertämisen väliin, mutta näimme kentältä nousevat höyrypilvet.

Pyöräreitin loppupätkälle osui vielä pitkä nousu, mutta mäen päältä olikin hyvät maisemat. Tästä kuvasta huomaa, kuinka hieno ruska Uudessa-Seelannissa nyt on. Australiassa kuulimme, että 99 prosenttia sen mantereen alkuperäisistä kasveista on ikivihreitä, joten lähes kaikki siellä lehtensä pudottavat puut ovat tuontitavaraa. En tiedä, onko luku Uudessa-Seelannissa sama. Kieltämättä näyttää kuitenkin vähän oudolta kun palmut seisovat keltapunaisten lehtipuiden vieressä.

Pyöräilimme vielä vähän tuulisen Taupo-järven rannalla, ja näimme siellä parven valkoisia kyyhkyjä. Kyyhkyjen kurinalaisia lentomuodostelemia oudompia olivat kuitenkin varoituskyltit, joita rannalla oli. Jollekin oli ilmeisesti sattunut jätteiden käsittelyssä vahinko, mutta linnuilla ei ollut varaa välittää varoituksista.

Äskeisestä huolimatta Uusi-Seelanti tuntuu yleisesti välittävän melko paljon luonnostaan, sillä täällä on mahdollista kierrättää jätteensä. Lisäksi ainakin Taupossa roskien heittämisestä luontoon saa lähes Singaporen tasoiset sakot: tupakasta 100 dollaria ja ruoasta 200. Lisäksi täällä on todella paljon erilaista ekoturismia. Näistä pienistä asioista huolimatta yletön autoilun suosiminen hieman huonontaa kokonaiskuvaa.

Viimeisenä Taupo-iltana kokkasimme pyöräilystä jumiutuneena itsellemme ruokaa, ja tällä kertaa onnistuimme jo perunamuussin teossa! Suomeen uudelleen sopeutumisen suhteen on siis toivoa. Loppuillan vietimme nettikahvilassa, sillä sen reilu euro tunnilta on täällä edullinen hinta internetistä, ja meillä oli paljon asioita hoidettavana. Omatoimimatkailu vaatii paljon työtunteja.

Aotearoa, osa I

2009-05-19T12:25:00.001+04:00

Christchurch

Kolmen tunnin aamulennon jälkeen saavuimme Uuden-Seelannin eteläsaarelle pari tuntia ennen auringon laskemista. Maisemat lentokoneesta lupasivat hyvää.

Lentokentän terminaalista ulos astuessa huomasi kylmän tuulen, mutta tällä kertaa olin varautunut siihen villapaidalla. Christchurch on Uuden-Seelannin toiseksi ja eteläsaaren suurin kaupunki, mutta pieneltä se vaikutti. Hostellimme oli mukavasti pienen ydinkeskustan laidalla, mutta silti edullinen. Näissä vähemmän kuuluisissa Uuden-Seelannin kaupungeissa hostellit ovat lähes yhtä halpoja kuin Aasiassa.

Christchurchin keskusta on muodostunut katedraalin ympärille, jonka avulla onkin helppo aina paikantaa itsensä.

Sen vieressä on vaikuttava muistomerkki niille uusiseelantilaisille, jotka menehtyivät toisessa maailmansodassa. Uusi-Seelanti ei koskaan joutunut varsinaisesti sotaan, mutta monet sen kansalaisista kuitenkin taistelivat liittoutuneiden puolella ympäri maailmaa, erityisesti ilmavoimissa.

Tutuistumme Uuden-Seelannin sotahistoriaan enemmän seuraavana päivänä käydessämme Air Force Museumissa. Siellä oli esillä vanhoja lentokoneita, ja lisäksi näyttely sodan aikaisesta asumisesta. Myös Uudessa-Seelannissa jouduttiin säännöstelemään elintarvikkeita ja tavaroita sodan aikana. Kuitenkin maa selvisi sodasta ilmeisesti paljon muita paremmin, sillä 1950-luvulla siellä oli maailman toiseksi korkein elintaso.

Kävimme ilmavoimamuseossa paikallisbussilla, ja matkalla näimme, kuinka laajalle Christchurch onkaan levinnyt. Pieniä keskustoja on ydinkeskustankin ympärillä, sekä erittäin paljon autoliikkeitä. Vaikka Uuden-Seelannin kaupungeissa tuntuukin olevan melko toimiva joukkoliikenne ja pitkän matkan bussit ovat edullisia, tuntuu oma auto olevan kuitenkin kaikille itsestäänselvyys. Amerikkalaiseen tapaan drive in -paikkoja on myös kaikkialla, samoin Australiassa. Siellä näin jopa drive in -viinakaupan.

Museolta palatessamme pysähdyimme keskustaan lounaalle, ja löysimme onnekkaasti hienon intialaisen ravintolan lounastarjouksen. Tuota turvallisen tuttua ruokaa olikin tullut ikävä erilaisten kasviskebabien jälkeen.

Lounaan jälkeen hyppäsimme uuteen bussiin ja ajoimme viereiseen Lytteltonin pikkukaupunkiin. Sinne mentiin vuorien ali, ja paikan päällä kiipesimme niin korkealle kuin pääsimme.

Lauantaiaamuna oli herätys taas viideltä, ja yllättävän pirteinä jaksoimme siirtyä pimeään syysaamuun odottamaan seuraavan matkan alkamista. Olimme ostaneet etukäteen Tranz Coastal -junaliput, ja pääsimme minibussilla rautatieasemalle. Meidän oli ensin tarkoitus ostaa Uuden-Seelannin bussipassi, joka olisi sisältänyt tietyn määrän matkustustunteja. Sitä mainostettiin edullisimpana tapana matkustaa, mutta onneksi tarkistimme yksittäisten matkojen hinnat ennen tuon passin ostamista. Melkein jokaiselle bussimatkalle myydään halpoja nettilippuja ilman peruutusoikeutta, ja niitä ostamalla bussipassi ei kannata. Passi-ideasta luovuttuamme saimme myös mahdollisuuden matkustaa junalla eteläsaaren pohjoiskärkeen, ja siitä muodostuikin upea matka.

Juna lähti pohjoista kohti hieman ennen auringonnousua.

TranzScenic-junat, joiden nimi tulee tietysti upeista maisemista, ovat lyhyitä. Meidän junassamme oli vain neljä vaunua, mutta yksi niistä oli näköalavaunu. Se oli ulkotilaa, jossa oli hyvä hengittää raikasta meri-ilmaa ja katsella maisemia. Siirryimme ulkovaunuun vähän ennen kuin juna siirtyi ajamaan rannikkoa pitkin.

Matkalla näkyi paljon lehmiä, mutta vielä enemmän lampaita. Jyrkissä rinteissä seisoskelevia eläimiä katsoessani muistin, miten joskus uskoin tarinaan alppilehmistä, joiden jalat olivat eri pituiset vuoristossa elämisen mahdollistamiseksi...

Rannikkoa pitkin ajaminen oli mahtavaa, vaikka tuuli ja tiuhasti esiintyvät tunnelit toivatkin oman lisäjännityksensä ulkovaunussa matkustamiseen. Meren aaltojen lisäksi onnistuimme näkemään satoja hylkeitä, paljon merilintuja sekä jonkun vähän suuremman, joka roiskutti vettä kauempana rannasta. Liikkuvasta junasta ei kuitenkaan onnistunut kuin upeiden maisemien kuvaaminen.

Kaikourassa pysähtyessämme lumihuippuiset vuoret olivat myös lähellä.

Juna saapui viiden tunnin matkan jälkeen Pictonin pieneen rannikkokaupunkiin, jossa vaihdoimme pohjoissaarelle kulkevaan lauttaan.

Merimatkalla keli ei enää ollut niin upea kuin aikaisemmin, enkä päässyt sateen takia kunnolla ottamaan kuvia kapeista salmista, joiden läpi laiva ajoi.

Etelä- ja pohjoissaarten välillä on ihan avointa merta, ja laiva ehtikin vähän keikkua siinä välillä.

Keikkumisen syykin selvisi mennessämme kannelle matkan loppupuolella. Tuuli oli niin voimakas, että Tonikin meinasi lähteä liukumaan laivan kannella sen voimasta.

Wellington

Wellingtoniin saapuessamme jo heti terminaalissa oli muistutus siitä, mistä tämä kaupunki nykyään tunnetaan. Sama asia on ehkä joskus ollut syynä siihen, että itse kiinnostuin Uudesta-Seelannista.

Vaikka Wellington on pienempi kaupunki kuin Christchurch, tuntui se paljon suuremmalta. Kaduilla oli liikettä suurkaupungin tapaan, ja talotkin olivat paikoitellen korkeita. Huomasimme myös, että vaikka Uudessa-Seelannissa on talvi alkamaisillaan ja turistisesongin pitäisi olla hiljentymässä, riitti Wellingtonissa turisteja. Kuusikerroksisessa YHA-hostellissamme oli paljon porukkaa, mutta onneksi olimme varanneet sen jo Singaporesta. Sitä vastoin emme olleet tajunneet varata etukäteen turistikierrosta Taru sormusten herrasta -elokuvien kuvauspaikoille, ja se aiheutti vähän ongelmia. Meillä meni paljon aikaa sopivan kierroksen löytämiseen, ja lopulta jouduimme ottamaan lyhyen ja ylihinnoitellun kierroksen.

Sunnuntaina vietimme suurimman osan päivästä Uuden-Seelannin kansallismuseossa Te Papassa, jota kaikki olivat kehuneet ja jonne pääsee ilmaiseksi.

Museossa oli valtavasti ihmisiä, koska Monet'n näyttely oli siellä viimeistä päivää. Emme halunneet jonottaa siihen tuntia, joten saimme rauhassa kierrellä muita näyttelyitä. Näyttelyitä oli monessa kerroksessa, mutta ehdimme kurkistaa muunmuassa maoreista kertovaan näyttelyyn. Vaikuttaa siltä, että Uuden-Seelannin alkuperäisasukkaita britit ovat kohdelleet hieman paremmin kuin alkuperäisasukkaita Australiassa, mutta eivät he Uudessa-Seelannissakaan ole olleet tasavertaisia kolonialistien kanssa. Maorin kielestä tuli virallinen vasta 1987, mutta nyt sitä näkee kaikkialla.

Kävimme myös maanjäristyksistä kertovassa näyttelyssä, jossa kävi ilmi, että Wellingtonissa maa järisee oikestaan koko ajan. Myöhemmin päivällä kuulimme pätevältä Sormusten herra -oppaaltamme, että edellisellä viikolla kaupungissa oli ollut normaali neljän richterin järistys, jonka monet olivat tunteneet. Wellington ei ilmeisesti kuitenkaan ole koskaan oikeastaan tuhoutunut maanjäristyksessä, vaikka se onkin kokenut kaksi suurta järistystä 1800-luvulla heti brittien tultua sinne. Vuoden 1855 järistys päinvastoin teki Wellingtonin, kun maa nousi useita metrejä ja ennen soisesta kaupungista tuli asumiskelpoinen.

Kesken museopäivää kävimme lyhyellä elokuvakierroksellamme, joka oli onneksi hauska. Ajoimme ensiksi Victoria-vuorelle, mistä näki koko Wellingtonin.

Vuorella myös koki taas sen tuulen, mistä Wellington tunnetaan. Onneksi nyt tuuli kuitenkin pohjoisesta, sillä etelästä eli Antartikselta tuleva kuulemma laskee lämpötilaa kymmenellä asteella.

Tuuleen saattoi oikeasti nojata.

Seuraavaksi siirryimme lähimetsään, jossa on tehty Sormuksen ritarien ensimäiset kuvaukset. Peter Jackson asui kuulemma ennen Victoria-vuoren lähellä ja ulkoilutti siellä koiraansa, ja sai siitä idean kuvata synkkiä kohtauksia lähimetsissään. Tässä kohdin hobitit putoavat maahan ryöstöreissullaan ja Frodo huomaa lähestyvän mustan ratsastajan.

Meidän käydessämme kuvauspaikalla siellä paistoi aurinko ja maassa oli neulasia, mutta elokuvassa paikka on hieman erinäköinen. Elokuvan tekijät olivat haalineet paikallisten ihmisten pihoista pudonneita lehtiä, joita sitten leviteltiin polulle.

Vaikka kierroksemme oli hieman kallis, rahoille sai silti hyvin vastinetta. Eihän tällaista ihan joka päivä koe.

Oppaamme osasi kertoa muitakin hauskoja esimerkkejä elokuvassa käytetyissä trikkikuvista. Elokuvasta voi huomata, etteivät erikokoiset hahmot kai koskaan kosketa toisiaan, koska kokoero on saatu aikaiseksi kuvakulmilla.

Seuraava kohta elokuvasta oli helposti tunnistettava, sillä siinä ei oltu niin paljon kikkailtu kuvaustekniikoilla. Kuvasta siis vain puuttuu sininen sävy ja yksi musta hevonen.

Lopuksi kävimme Wetalla, joka on elokuvien tehosteet, maskit, lavasteet, puvut ja kaiken muun sellaisen tehnyt yritys. Katsoimme siellä esittelyvideon yrityksestä ja sen jälkeen ihastelimme keräilyesineitä.

Lopuksi juoruja: Hobitti-elokuva tulee olemaan kaksiosainen ja osat julkaistaan luultavasti vuosina 2011-2012. Sormusten herra -elokuvia tehneet ihmiset ovat viime aikoina ilmestyneet Wellingtoniin ja huhutaan, että kuvaukset alkaisivat jo heinäkuussa. Jostain kumman syystä myös Viggo Mortensen ja Dominic Monaghan oli nähty kaupungissa samaan aikaan kun me olimme siellä. Toivoin vain, ettei heitä ole tungettu Hobittiin. Eräs tuttu haltia-kääpiö -pari sinne ilmeisesti on kuitenkin Tolkienin kirjan rivien välistä revitty.

Meitä oli Sormusten herra -kierroksella vain neljä ihmistä, joista yksi tyttö oli kotoisin Wellingtonista. Hän ei ollut nähnyt yhtään kokonaista elokuvaa trilogiasta! Oppaan mukaan wellingtonilaiset ovatkin jo kyllästyneet Sormusten herra -hehkutukseen ja ihmettelevät, miten turisteja virtaa sen takia edelleen kaupunkiin. Uuden-Seelannin matkailu on kuitenkin kasvanut elokuvien myötä valtavasti, ja uudet elokuvat kasvattanevat hyvin rahaa tekevää bisnestä edelleen.

Paikallisten välinpitämättömyys elokuvia kohtaan on ehkä kuitenkin saanut sen aikaiseksi, että elokuvien tekijät uskaltavat liikkua Wellingtonissa melko normaalisti. Näimme Wetalla jonkun elokuvien lavasteita tekevistä neroista, ja matkalle sinne bongasimme Peter Jacksonin auton. Elokuvien tekeminen taitaa siis olla vain ihan tavallisten ihmisten tavallista työtä, ehkä vain mielikuvitusta vaaditaan normaalia enemmän.

Kierroksen jälkeen palasimme vielä Te Papaan ihastelemaan valtavaa mustekalaa, joka oli löytynyt pari vuotta sitten Antarktiksen vesistä. Se oli nelimetrinen. Vaikean jäädyttämis- ja sulattaisoperaation sekä formaliinilla täyttämisen jälkeen se oli saatu näyttelyvalmiiksi. Tuo mustekala on painavin koskaan pyydystetty, mutta tutkijat epäilevät Antarktiksella elävän vielä paljon suurempia yksilöitä.

Sunnuntai-iltana kävelimme vähän ympäri Wellingtonia, mutta kaupunki oli täysin hiljentynyt lukuunottamatta yhtä ravintola- ja baarikatua. Tuntuu hassulta, että kaikki paikat sulkeutuvat täällä päin maailmaa viiden aikaan illalla. Niin kai se Suomessakin on, Singaporessa vain tottui toisenlaiseen rytmiin. Onneksi olemme päässeet tähän paikalliseen rytmiin kiinni, kun herätykset ovat aamuisin aina niin aikaisin. Wellingtonissa heräsimme maanantaina kuudelta ja lähdimme bussilla kohti pohjoista ja Taupo-järveä.

No Worries, Mate!

2009-05-15T10:52:00.000+04:00

Matkustimme 9.5. yön yli lennolla Singaporesta Sydneyyn. Matka päiväntasaajan toiselle puolelle kesti yli seitsemän tuntia, mutta suurimman osan siitä lensimme Australian mantereen yllä. Tajusin vasta silloin, kuinka valtava tuo maa on. Saavuimme viideltä Sydneyn aikaa perille, ja ensimmäiseksi vain nukuimme muutaman tunnin. Hostellimme sijaitsi Kings Crossin aseman lähellä vanhassa brittityylisessä talossa, ja suurin osa muista asukkaista tuntui olevan kovin nuorta jengiä tuosta kyseisestä maasta.

Saatuamme taas hieman virtaa itseemme unien ja tutun thaimaalaisen ruoan jälkeen lähdimme kävelemään kohti Sydneyn keskustaa. Olimme pukeutuneet takkeihin ja kaulahuiveihin, sillä Sydneyn vajaa 20 astetta tuntui melko viileältä yli neljän Singaporessa vietetyn kuukauden jälkeen. Raikas ja kuiva ilma maistui kuitenkin hyvältä ja karkotti väsymyksen pois. On silti vaikea käsittää, miten monet turistit ja paikalliset kulkivat sortseissa ja t-paidoissa, kun itse hytisin viimeistään auringon laskiessa viiden jälkeen illalla.

Neljän päivän aikana kävelimme keskustaa ristiin rastiin. En ole vielä käynyt Yhdysvalloissa, mutta luulisin Sydneyn olevan ulkomuodoltaan jotain Lontoon ja USA:n rannikkokaupunkien väliltä. Vanhoja brittityylisiä rakennuksia löytyy tietyistä paikoista, mutta keskusta on täynnä kerrostaloja, ostoskeskuksia sekä pikaruokapaikkoja. Ensimmäisenä päivänä iskikin pieni kulttuurishokki, sillä niin selkeän länsimainen Sydney on Singaporeen verrattuna. Meidän onneksemme sieltä kuitenkin löytyi melko edullista ruokaa tarjoavia food courteja sekä tuttuja tietokonepeliääniä päästäviä liikennevaloja.

Sydneyssä on mukavan paljon puistoja, joissa voi nähdä erilaisia lintuja. Tuntui oudolta nähdä kakaduja (isoja valkoisia papukaijoja keltainen töyhtö päässään) lentelevän keskustan puista toiseen, koska ilma ei tuntunut mitenkään trooppiselta. Suurimman osan vuodesta Sydneyssä on hellettä ja lämpötila voi olla jopa yli 40 astetta, mutta me osuimme Australiaan talven alkaessa. Tässä kuvassa onkin mukavan tuttu syksyinen tunne. Taustalla Pyhän Maryn katedraali.

Ensimmäinen päivä syyskelissä oli hieman viileä, mutta onneksi löysimme pian New South Walesin osavaltion kirjaston, jonne poikkesimme lämmittelemään. Meillä kävi tuuri, sillä siellä oli parhaillaan menossa World Press Photo -näyttely, missä oli esillä viime vuoden parhaita lehtikuvia. Kuvat Tsetshenian sodasta ja Kiinan maanjäristyksestä olivat järkyttäviä mutta hienoja, ja kuva Obamasta puhumassa pahvilaatikon päältä koulun jumppasalissa vain vuosi sitten oli hämmentävä. Palasimme kirjastoon seuraavana päivänä läppäreiden kanssa, sillä siellä oli ilmainen langaton netti, jollainen löytyi myöhemmin myös Uuden-Seelannin Christchurchista. Kätevää, sillä nämä maat eivät ilmeisesti ole niin tietoyhteiskuntia kuin Aasian maat, ja netti tuntuu maksavan kaikissa hostelleissa.

Väsymyksestä ja yllättävästä pimeydestä huolimatta kuljimme vielä katsomaan Sydneyn päänähtävyyksiä, oopperataloa sekä Harbour Bridgeä. Kuvat oopperatalosta otimme vasta viimeiseä iltana kyseisen sillan päältä. Kuljimme takaisin hostelille ydinkeskustan kautta, joka kuhisi elämää sunnuntai-illasta ja kauppojen kiinniolemisesta huolimatta. Oli jonkinlainen järkytys nähdä humalaisia ihmisiä kadulla, sillä Singaporessa niitä ei tullut vastaan juuri koskaan. Australiassa alkoholi onkin halpaa Singaporeen verrattuna, tosin verotusta ollaan kai nostamassa.

Maanantaiaamuna kävelimme ensimmäiseksi Australian Museumiin, sillä siellä oli menossa dinosaurus-näyttely, ja vanhoina dinofaneina halusimme tietysti nähdä sen. Näyttely olikin hyvin tehty, ja lapsille suuntaamisesta huolimatta siinä kerrottiin dinosaurusten piirteistä siten, että lähes kaikki väitteet perusteltiin tutkimustuloksilla.

Meillä vierähti museossa neljä tuntia, sillä jo pelkästään dinosauruksia oli mahdoton ohittaa nopeasti. Seuraava näyttely museossa kertoi Australian alkuperäisasukkaista, aboriginaaleista sekä Torres Straitsin alueen ihmisistä. Tuo näyttely oli herättävä, sillä kulttuurin ja historian lisäksi se kiinnitti huomion siihen, miten huonosti alkuperäisväestöä on kohdeltu, ja kohdellaan edelleen.

Alla olevassa kuvassa on teos Aboriginal Protection Boardista, joka oli jotain aivan muuta kuin nimi väittää.

APB ryösti aboriginaalilapsia heidän vanhemmiltaan viedäkseen nämä kasvamaan valkoisiin perheisiin tai tyttö- tai poikakoteihin. Tarkoitus oli saada alkuperäisväestö sekoittumaan kolonialisteihin niin, että heidän etninen ryhmänsä vähitellen häviäisi pois. Elokuva Australia kertoo myös tästä kauheudesta, josta päästiin eroon vasta 1960-luvulla. Me tapasimme museossa taiteilijan, joka kuuluu näihin 'ryöstettyihin lapsiin'. Hän oli museossa maalaamassa tauluja ja kertomassa kulttuuristaan. Hän kertoi, että kaikista puheista huolimatta Australian alkuperäisväestön kohtelu ei vieläkään ole kunnossa. Museossa olikin lehtileikkeitä, joiden otsikot sanoivat esimerkiksi näin viitatessaan aboriginaalien elämään: ”Third world conditions in a first world country”.

Viimeisenä halusimme vielä nähdä näyttelyn Australian luonnosta. Australiassa on tunnetusti paljon eläinlajeja, joita ei muualla tavata. Surullisen paljon niistä on kuitenkin kuollut sukupuuttoon, ja monet ovat vaarassa kuolla. Syitä tuhoon on monia: eläinten metsästäminen, elinympäristöjen tuhoutuminen ja ainakin nykypäivänä kaikkein merkittävimpänä kuivuminen. Kuulemma Sydneynkin ympärillä oli ennen sademetsää, mutta nyt metsä on kuivaa. Eroosiota on enemmän kuivuuden takia, metsäpalot ovat jokavuotinen riesa, eikä ihmisille riitä vettä, saati sitten luonnolle. Arvatkaa, mikä tuo murtoluku on tässä taulussa?

Museokierroksen jälkeen kävelimme keskustan kautta, josta mukaan tarttui vähän lämpimiä vaatteita Uutta-Seelantia varten, sillä eteläsaarella voi sääennusteiden mukaan olla öisin jopa pakkasta. Pari päivää myöhemmin ostimme vielä lisää vaatteita... Singapore sai kyllä aika suuren muutoksen aikaan suomalaisissa, joiden pitäisi ainakin australialiasten mielestä kestää kylmyyttä.

Illalla yritimme ottaa tuntumaa arkeen kokkaamalla itse ruokaa hostellin keittiössä, mutta ruoanlaitto piti aloittaa varovasti, kun sitä ei ole moneen kuukauteen tehnyt. Tuorepasta ja valmissalaatti maistuivat lopulta hyviltä, vaikka emme osanneetkaan käyttää kaasuhellaa. Britit ovat kyllä jättäneet monia kummallisuuksia Australiaan hellan lisäksi, kun suihkussakin pitää säätää vesi kahdesta eri hanasta. Mahdotonta säästää vettä tuollaisen hankalan tasapainottamistehtävän edessä!

Seuraavana aamuna oli herätys kuudelta, sillä olimme varanneet itsellemme retken Blue Mountainsille. Pikkubussi täynnä ihmisiä ajelimme reilun tunnin sisämaahan vuoria kohti. Kuskina ja oppaana oli hauska Jimmy, joka kritisoi välillä tiukastikin australialaisten ja heidän hallituksensa toimia. Päivän alussa hän kysyi, josko haluaisimme nähdä koaloita. Osa porukasta innostui ehdotuksesta, mutta pettyi Jimmyn kerrottua, että kaikki sen alueen koalat tapettiin jo aikoja sitten.

Yhden Australian eläimen silti näimme, sillä reissun alkuun kuului pysähdys kengurupaikalla. Kengurut ovat kuitenkin jostain syystä viime vuosina näkyneet paikalla koko ajan entistä vähemmän, joten mekin onnistuimme näkemän vain yhden. Se istui rauhassa ojassa syömässä ihmisten tuijotellessa sitä, ja välillä ponnahti eteenpäin paremman ruohon kimppuun.

Kengurupaikalta matka jatkui kohti itse vuoria, ja pääsimme näkemään uskomattomia maisemia. Sanoin ei voi kuvailla, miltä jyrkkä hiekkakivivuoristo näyttää kirkkaassa aamuauringossa.

Siksi otimme paljon kuvia jyrkänteeltä.

Vielä parempaa oli tiedossa, sillä ryhmämme halusi kävellä vaikean jyrkänteen alla menevän reitin. Se oli mitoitettu kolmesta neljään tuntiin kestäväksi, mutta Jimmy halusi meidän kulkevan sen kahdessa. Kuvaamisen kanssa tuli siis vähän kiire, kun flip flopeissa kiipeilevät muut retkeilijät eivät olleetkaan niin hitaita kuin toivoimme. Paljon kuvia tuli silti otettua.

Matkalla oli myös vesiputouksia, mutta kulku purojen yli oli tarkasti aidoitettu. Vuoret ovat nimittäin vaatineet uhrinsa vuosien kuluessa.

Kiipesimme aluksi jyrkänteen alapuolelle.

Jyrkänne näyttää siltä, että siitä saattaisi hetkellä miltä hyvänsä sortua vähän lisää kiviä. Vuonna 1979 niin oli vähän matkan päässä käynytkin, ja kivenjärkäleen putoaminen kuului silloin Sydnessä saakka, yli 100 kilometrin päässä.

Kuviin oli vaikea vangita sitä suuruutta ja mahtavuutta, minkä vuorien keskellä koki. Emme olleet osanneet kuvitella mitään tällaista, kun ilmoittauduimme Blue Mountains -retkelle mukaan. Polulla kulkiessani yritin vain painaa mieleeni sen hetken ja tunteen, ja uskon kylmän raikkaan ilman auttaneen pysyvän muistijäljen luomisessa.

Paluumatka takaisin näköalapaikalle oli tietysti ylämäkeä. Opas oli varoittanut meitä siitä moneen kertaan ja vihjannut, ettei häntä kannattanut syyttää matkan rankkuudesta. Yllättävän raskasta noin 1500 porrasta olikin kiivetä ylöspäin, kun tahti piti pitää kovana. Olimme Tonin kanssa nimittäin jääneet ryhmän peränpitäjiksi, ja olimme siksi sekä omien kuviemme takia aina kaukana muista. Paluumatka alkoi vesiputouksen vierestä.

Jyrkännekävelyn jälkeen ajoimme vielä yhdelle näköalapaikalle, mistä saattoi nähdä Kolme sisarta. Aboriginaalien tarinan mukaan he olivat erään poppamiehen tyttöjä, jotka hän joutui muuttamaan kiveksi pelastaakseen nämä eräältä pahalta hengeltä. Tuo paha henki kuitenkin ehti tappaa poppamiehen, ennen kuin tämä muutti tytöt takaisin ihmisiksi. Niinpä he seisovat vuorenrinteellä edelleenkin.

Kolmen sisaren kuvaamisen jälkeen kokeilimme maailman jyrkintä vaijerikäyttöistä rautatietä, jonka kaltevuus oli 52 astetta. Sitä oli ennen käytetty hiilen kuljettamiseen. Etummaisesta vaunusta oli hurjat näkymät, mutta ajelu oli harmillisesti vain parin minuutin mittainen.

Rautatien jälkeen lähdimme ajamaan takaisin kohti Sydneytä. Raikkaasta ilmasta ja kiipeilystä väsyneinä kaikki muut paitsi kuski nuokkuivat koko automatkan. Pysähdyimme lopuksi vielä Sydneyn vanhalla olympiastadionilla. Sitä käytetään nykyään kuulemma vain noin 12 kertaa vuodessa. Oppaamme ei kovin paljon arvostanut sitä, miten paljon olympialaiset maksoivat Sydneylle ja miten paljon ne nostivat kaupungin hintoja.

Viimeisenä Sydneyn aamuna heräsimme taas aikaisin, koska halusimme nähdä vielä mahdollisimman paljon kaupungista. Pohkeet olivat ihan jumissa edellisen päivän kiipeilystä, mutta tällekin päivälle ohjelmassa oli pelkästään kävelyä. Sitä tulikin lopulta lähemmäs 20 kilometriä, mikä olisi ollut ihan hyvä treeni ensi lauantain Sydneyn puolimaratonia varten.

Lähdimme ensin kävelemään Circular Quayta kohti rannan puistojen kautta. Aurinko paistoi niin lämpimästi, eli jopa me pystyimme kulkemaan t-paidoissa.

Tämän Finger Wharfin eteen tulimme illalla syömään perinteistä pikaruokaa, eli piirakkaa peruna- ja hernemuussilla.

Rouva MacQuarien kärjestä (eli sen nimisestä niemestä) näki Oopperatalon, ja kuvasimme sitä muiden japanilaisturistien kanssa.

Harbour Bridge vuodelta 1932.

Päästyämme Circular Quayhin etsiydyimme bussipysäkeille, ja ystävällisen bussivirkailijan opastuksella löysimme Coogee-rannalle menevään bussiin. Coogee on Sydneyn itäisten esikaupunkialueiden eteläpuolella, ja halusimme kävellä sieltä pohjoiseen Bondi-rannalle. Matkan piti joidenkin oppaiden mukaan kestää tunnin tai korkeintaan kaksi, mutta meillä siihen meni yli neljä. Syy on varmaankin ilmeinen.

Rannat näyttivät lämpimiltä, mutta auringonottajia ei kovin paljon ollut. Tuuli teki kahdestakymmenestä asteesta sen verran viileän, että lähinnä vain surffarit märkäpuvuissaan tarkenivat olla vedessä. Rannikon aallot olivatkin sellaiset, että surffaamista ei varmasti voi lopettaa edes talven tullessa.

Coogee-rannalla oli ikävä muistutus nykypäivän vaaroista. Siellä oli muistomerkki niille paikallisille, jotka kuolivat Balin vuoden 2002 terroristi-iskuissa. Aasiassa ollessani en maailman jakautumista niin tajunnut, mutta kai se on ikävän todellista.

Matka Bondille oli melko pitkä, ehkä kahdeksan kilometriä, mutta maisemiin ei hetkeksikään kyllästynyt. Aallot eivät olleet ilo vain silmälle, vaan niistä kuului myös uskomattoman kova jylinä. Voi olla, että sisämaakaupungit tuntuvat vähän tylsiltä sitten, kun palaamme täältä maailman merikaupungeista.

Eroosio syö näitä rantoja, mutta onneksi asialle yritetään vihdoin tehdä jotain kasvillisuuden avulla.

Noin puolivälissä matkaa reitti kulki valtavan hautausmaan läpi. Suurin osa haudoista oli 1900-luvun alusta, mutta joihinkin sukuhautoihin oli haudattu ihmisiä vielä viime vuosina. Hautausmaalla oli kaunis tunnelma, kun aurinko osui valkoisiin hautaristeihin.

Saimme etsiä lounaspaikkaa oikein kunnolla, eikä iloa voinut peitellä kun lopulta saimme rannalla syödäksemme aitoja Fish & Chipsejä.

Ruokakateellisia oli vieressä vaikka kuinka. Saatoimme aiheuttaa niille pienen pettymyksen, kun ruoka ei lentänytkään maahan niin kuin joillakin muilla, vaan päätyi roskakoriin.

Lopulta saavuimme Bondi-rannalle silloin, kun aurinko oli jo siirtynyt pois rannalta. Bondi on pitkä ranta ja täynnä surffauselämään kuuluvia kauppoja, joten hyppäsimme nopeasti bussiin ja ajoimme sieltä pois. Rantakävely oli kuitenkin ollut mukavan rauhallinen ja upean merellinen.

Iltahupina jäimme vielä keskustaan ottamaan kolmijalalla kuvia öisestä Sydneystä. Kello tosin oli vasta vähän yli viisi.

Oopperatalon kuvaaminen onnistui, vaikka kameralla pitikin tähdätä Harbour Bridgen kanaverkon läpi.

Torstaiaamuna heräsimme viideltä ja lähdimme lentokenttää kohden. Lensimme halpalentoyhtiö JetStarilla Uuden-Seelannin eteläsaarelle Christchurchiin. Hetki ennen laskeutumista oli käsittämätön, kun näin kovin tutun näköiset lumihuippuiset vuoret todellisuudessa. Christchurch on Uuden-Seelannin toiseksi suurin kaupunki tasaisella maalla meren ja vuorien välissä, mutta täälläkin on vain 350 000 asukasta. Olo on jotenkin kotoisa melkoisen kylmän syksykelin ja matalien rakennusten takia. Hostellissa tosin on kokolattiamatto.

Liian lyhyen Australian pysähdyksen jälkeen pysymme Uudessa-Seelannissa kymmenen päivää, mutta vaihdamme kaupunkia joka toinen päivä. Launtaina matkaamme junalla Pictoniin ja sieltä lautalla Wellingtoniin. Sitten olisi tarkoitus ajella bussilla Taupon ja Rotoruan kautta Aucklandiin. Lämpötila toivottavasti nousee jokaisella etapilla.

Singaporen loppukiri

2009-05-10T16:05:00.000+04:00

Vappuaatto ja vappupäivä Singaporessa olivat melkoisen poikkeavia viimeiseen kolmeen vuoteen verrattuna, mutta emmeköhän pääse viettämään wappua taas ensi vuonna. Vappu kului nyt kokeisiin lukiessa, tosin kävimme viettämässä Tonin syntymäpäiviä Singaporen suurimmassa ostoskeskuksessa VivoCityssä. Jotain singaporelaista on siis meihin tarttunut, kun vietämme public holidaytamme kymmenientuhansien muiden kanssa tuollaisessa ostoshelv... paratiisissa. (Syy sinne menemiseen oli tosin tälläkin kertaa hienossa elokuvateatterissa, ei kaupoissa.)

Viime lauantaina kävimme ulkomailla, tällä kertaa kätevästi paikallisbussilla. Matkustimme siis Malesian puolelle Johor Bahrun rajakaupunkiin. Meille oli aikaisemmista Malesian reissuista jäänyt paljon ringgittejä talteen, joten niitä oli tarkoitus mennä tuhlailemaan. Samalla yritimme saada Tonin pian vanhenevan opiskelijaviisumin vaihdettua turistiviisumiin, mutta rajaviranomaiset eivät ymmärtäneet suunnitelmaamme, joten siitä ei tullut mitään. Reissu oli kuitenkin onnistunut, sillä löysimme Johor Bahrusta jopa hengityssuojaimia, jotka olivat Singaporesta jo loppuneet. Tuskin niitä kuitenkaan joudumme käyttämään, sillä heti ne ostettuamme influenssauutiset alkoivat laantua.

Viikonloppuna Johor Bahruun matkustaminen on hyvin tyypillistä singaporelaisille, sillä heti rajalla on suuri ja uusi ostoskeskus. Sinne mekin päädyimme aluksi kiertelemään. Hinnat olivat ehkä hieman Singaporea matalammat, mutta muuten ei olisi erottanut olevansa Malesiassa.

Uskalsimme astua myös ulos kaduille, ja siellä Johor Bahru näytti jo mukavalta. Aika pieni kaupunki se on, mutta Johorin sulttaani taitaa edelleen asustaa siellä.

Viimeisen viikon aluksi minulla oli kaksi koetta sähkötekniikasta sekä lämmön- ja massansiirrosta. Luin noihin kokeisiin aika paljon, sillä oppi ei tuntunut millään uppoavan. Kokeet menivät lopulta yllättävän hyvin, tosin sitä tuskin tulee arvosanoista näkemään. Singaporelaisittain arvosanat jaetaan normaalijakauman mukaan, joten arvosanajakauma on aina samanlainen. Asennoiduin jo alun perin olemaan käyrän häntäpäässä, mikäli oli ihan oikea asenne tentteihin valmistautumiseen. Lisäjännitystä niihin nimittäin toivat varotoimet influenssaa vastaan. Ennen viimeisiä tenttejä opiskelijoiden lämpötilat mitattiin, joten tenttitilanteet olivat entistäkin byrokraattisempia.

Viimeisin tentin jälkeen pääsin kesälomalle ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Aloitin sen hyppäämällä uima-altaaseen, sillä uimisesta on tullut hyvä tapa huuhtoa tenttipettymykset pois mielestä. Saa nähdä pystynkö uimaan Suomen luonnonvesissä ensi kesänä, sillä Singaporen olympiakokoisten ulkouima-altaiden jälkeen pimeät sisähallit eivät juuri houkuta.

Kolmanneksi viimeisenä Singaporen päivänä olimme suunnitelleet Tonin kanssa itsellemme tiukan ohjelman, sillä muutaman pakollinen turistipuuha oli jäänyt ihan vaihdon viimevaiheeseen. Aamulla suuntasimme metrolla Sentosan saarta kohden, sillä Toni ei ollut vielä käynyt siellä. Minähän en tuosta tankkereiden ympäröimästä saaresta oikein pidä, mutta arkipäivinä siellä on siedettävän rauhallista. Ja ah niin kauniita maisemia.

Sentosalla jopa minäkin sorruin kokeilemaan extreme-urheilua, sillä siellä saattoi kokeilla Segwaylla ajamista. Laitteella pyöriminen oli hauskaa, ja yritimme ottaa kaiken irti kymmenminuuttiseksi tarkoitetusta kokeilustamme.

Singaporella on tunnuksena outo leijonakala nimeltään Merlion. Sentosalla on siitä suurin versio, vaatimaton 37-metrinen torni.

Tällä kertaa Sentosan muovimaailmasta löytyi hienompiakin patsaita, kuten tämä vettä suihkuava merikäärme.

Iltapäivällä alkoi olla jo lähtemisen olo, sillä reissukaverimme Alex lähti takaisin Saksaan. Ennen hänen lähtöään kuulimme vielä hurjia juttuja vaellusreissusta Lombokilla, jolta hän oli juuri palannut. Siellä oli nimittäin ollut pieni tulivuorenpurkaus, ja Alex oli saanut kuvia ihan purkauksen alusta, ennen kuin opas oli käskenyt hänen juosta karkuun. Alex pääsi kuvineen ehjänä pois vaelluksesta, ja kuvat päätyivät pian tulivuoritutkijoiden materiaaliksi.

Alexin suunnattua lentokentälle me jäimme keskustaan ottamaan yökuvia Singaporesta. Alexin ansiosta meillä oli kaksi kolmijalkaa, ja sellaisen avulla myös minun kamerallani sai melko onnistuneita kuvia. Kuvatessa vierähti pari tuntia, sillä kyllähän Singaporen pilvenpiirtäjät ovat pimeällä aika kuvauksellisia.

Brittien perintöä.

Singaporeen rakennetaan paljon uutta joka puolelle. Näistä rakennuksista tulee yksi uusi maamerkki.

Tonilta löytyvät ne oikeasti hienot kuvat.

Viimeisenä päivänä siivoilin kämppää odottaessani kämppätarkastusta, mutta tarkastajat eivät kyllä varmasti olisi huomanneet vaikka en olisi siivonnut koko vuonna. Tarkastuksen jälkeen pääsimme viettämään viimeistä iltaamme singaporelaisen tuttavaperheemme luo, joiden luona olimme käyneet ensimmäisen kerran kiinalaisen uuden vuoden aikaan. Tällä kertaa maistoimme ensimmäistä kertaa ankkaa ja rauskua, mitkä olivat kyllä taas erinomainen osoitus paikallisen ruokakulttuurin monipuolisuudesta ja herkullisuudesta. Ruokaa tulee ikävä!

Toni ei ehkä ollut yhtä innoissaan ruoasta myöhemmin illalla, kun pakotin hänet maistamaan durian-jäätelöä. Itsehän olin nauttinut sen mausta ja hajusta jo aikaisemmin Lotan kanssa.

Ennen jäätelöä olimme Tonin kanssa jo maistaneet kuivattua ja sokeroitua mustekalaa, jonka Tonin ystävällinen kämppis oli tuonut Malesiasta. Ristiriitaisia makuelämyksiä, sanoisin.

Aloitimme pakkaamisen loppumatkaa varten vasta lähtöpäivän aamuna, mutta olimme onneksi saaneet lähetettyä tavaroita Suomeen vieraiden ja Singaporen postin mukana. Rinkkojen pakkaaminen meni tiukille, mutta ne eivät kuitenkaan tuntuneet liian painavilta kannettaviksi. Kun olimme pakanneet kaiken menimme vielä viimeisellä curry rice -lounaalle, ja sen yhteydessä erehdyin vielä ostamaan kahdet housut, jotka tarvitsin. Jos rinkassa on litra tilaa jäljellä ja kiinalaiset housut maksavat neljä euroa, on shoppailu kaksi tuntia ennen lähtöä mielestäni ihan järkevä liike.

Matkasimme lentokentälle metrolla, sillä halusimme vielä kerran herättää pahennusta metrossa viemällä liikaa tilaa ja näyttämällä uhkaavilta. Singaporen metroasemilla nimittäin pyörii video, jossa varoitetaan epäilyttävän näköisistä ja suuria tavaroita kuljettavista ihmisistä. Tällä kertaa emme kuitenkaan joutuneet tarkastukseen vaan matka sujui ongelmitta. Päätepysäkillä tosin meille maksettiin siitä hyvästä, että palautimme matkustuskorttimme ja poistuimme Singaporesta.

Kirjoitan tätä loppupätkää British Airwaysin lentokoneesta, jossa on hyvä palvelu mutta toimimaton viihdejärjestelmä. Saimme tsekattua tavaramme lennolle onnistuneesti, vaikka rinkkojen massa yllättäin ulottui melkein painorajalle. Blogipäivitys ilmestyy nettiin sitten kun pääsemme Australiassa tietoyhteyksien päähän. Päivityksen ilmestyessä olemme siis Sydneyssä, ja sieltä neljän päivän päästä matkaamme Uuteen-Seelantiin keskelle alkutalvea. Kymmenen päivän palelun jälkeen lähdemme lämmittelemään Fidzille, ja sieltä matka käy kotiin Los Angelesin ja New Yorkin kautta. Matka on jo kotia kohti, tosin pienen ylimääräisen mutkan kautta.

Uutismyrskyssä

2009-05-02T05:42:00.003+04:00

Nyt on enää viikko siihen, kun meidän olisi tarkoitus lähteä Singaporesta. Viimeiset viikot ovat kuluneet opiskellessa tenttejä varten, tosin uutisten lukeminen on sotkenut valmistautumista aika paljon. Maailman mediat ovat suorastaan innostuneet sikainfluenssasta, ja saavat sen kuulostamaan uhalta suoraan tieteiskirjallisuudesta. Uutiset päivittyvät monta kertaa tunnissa, joten olen jäänyt uutissivuihin koukkuun. Vähitellen olen kuitenkin huomannut, kuinka ristiriitaista tietoa suomalaiset mediat tarjoavat. Kritiikki ja vertailu aiempiin uutisiin tuntuu unohtuvat, kun kirjoitetaan kriisistä.

Ennen sikainfluenssan ilmestymistä uutisiin olin jo ehtinyt lukea kahteen tenttiin. Sekä Business Communicationin että Introduction to Politicsin tentit tuntuivat inhimillisiltä. Kommunikointikurssin tentti oli suorastaan mielenkiintoinen, sillä siinä piti kirjoittaa abstrakti tutkimuksesta, jossa selvitettiin vanhempien singaporelaisten ongelmia nykyisessä talouskriisissä. Paikallisille opiskelijoille tiivistelmän kirjoittaminen oli varmaankin suoraviivaisempaa kuin minulle, sillä tuosta tutkimuksesta selvisi taas uusia puolia tästä yhteiskunnasta. Valtaosa yli 55-vuotiaista singaporelaisista etsii edelleen töitä voidakseen rahoittaa asumisensa ja elämisensä, ja jopa 80-vuotiaat joutuvat käymään töissä. Vain pari prosenttia vanhemmista ihmisistä saa eläkettä, joitakin tosin tukevat omat lapset. Tuossa tentissä käymisen jälkeen ymmärsin, että monet yliopistolla muutama sata euroa kuussa tienaavista siivoojista saattavatkin olla paljon vanhempia kuin miltä näyttävät.

Singaporen viimeiset viikot kuulostavat vähän ankeilta, mutta olemme välillä yrittäneet paeta tenttejä ja uutisia ulkomaailmaan. Viikko sitten, kun sääennusteet eivät pitkästä aikaa luvanneet päivälle ukkoskuuroja, lähdimme Tonin ja Alexin kanssa kiertämään MacRitchien tekojärveä. Neljän tunnin kävely 34 asteen lämpötilassa oli raskasta, mutta hiljaisuus ja kostea sademetsä tekivät silti hyvää.

Näin vihreää voi olla myös keskellä Singaporea.

Toisena päivänä kävimme katsomassa erilaista nähtävyyttä, NeWater-laitosta. NeWater on yksi harvoista asioista, joita Singapore minun silmissäni tekee ympäristön kannalta oikein. Tällä hetkellä Singaporessa on neljä NeWater-laitosta, joissa puhdistetaan normaalisti käsitellystä jätevedestä juomakelpoista vettä. Tätä vettä käytetään lähinnä teollisuudessa, mutta sitä sekoitetaan myös juomaveteen, ja se muodostaa siitä tällä hetkellä noin kaksi prosenttia. Suunnitelmissa on nostaa tätä osuutta huomattavasti, esittelylaitosta näyttänyt oppaamme väitti tavoitteena olevan 30 prosenttia.

Toni ihmettelemässä suodattimia esittelylaitoksella.

NeWaterissa ei käytetä kovin erikoista tekniikkaa. Sen vaiheet ovat mikrosuodatus, käänteisosmoosi sekä ultraviolettipuhdistus. Erityisen NeWaterista tekee se, että kaikki siitä tuleva vesi on kierrätettyä entistä jätevettä. Puhdistuksen vuoksi kaikki mineraalit vedestä katoavat, ja siihen lisätään ainoastaan natriumia pH:n neutraloimiseksi. Mineraalitonta entistä jätevettä eivät kaikki suostu ilman valituksia juomaan, mutta veden kierrättäminen on Singaporelle koko ajan tärkeämpää. Perinteisesti noin puolet maan juomavedestä on ostettu Malesiasta, mutta toinen kahdesta voimassaolevasta vesisopimuksesta päättyy kahden vuoden päästä. Singaporella on siis kiire hankkia vettä jostain muualta, sillä maan oma sadevedenkeräys ei riitä. NeWater-laitoksia ollaankin rakentamassa lisää lähivuosina.

Epäilyistä huolimatta NeWater maistui lähes normaalilta vedeltä, tosin ehkä hieman puhtaammalta. Annoin kuitenkin poikien maistaa sitä ensin.

Jätevedestä tuli kova nälkä, joten suuntasimme seuraavaksi keskustaan pieneen dumplings-ravintolaan. Olin löytänyt sen aikaisemmin äidin kanssa, ja halusin jakaa pienet taikinapallot muidenkin kanssa. Söimme lopulta kuusi annosta kolmen hengen kesken.

Vaihtoajan loppumisen lähestyessä päätimme kerrankin käyttäytyä kuten muut vaihtarit ja mennä keskiviikkoiltana klubille. Kuljimme kuuluisalle Zouk-klubille Singaporen yöelämän keskuksen, Clarke Quayn kautta. Paikallista nuorisoa oli paljon liikkellä, koska parissa yliopistossa olivat kokeet juuri loppuneet.

Zoukia on jossain sanottu Kaakkois-Aasian kuuluisimmaksi klubiksi. Vaikka se ei kovin erikoiselta paikalta vaikuttanutkaan, niin kyllä sen ainakin Hervannan baareista erotti. Musiikki oli klubin päätilassa suositun Mambo Jambo -retroiltaman takia parempaa kuin Singaporessa yleensä, ja ihmisiäkin oli sen mukaisesti. Me viihdyimme enemmän hiljaisemmalla Velvet Underground -puolella. Siellä oli jopa tarjoilijoita ottamassa tilauksia vastaan, vaikka emme tilanneetkaan sitä kovasti mainostettua 70 euron shampanjapulloa.

Minulla olisi vielä kaksi vaikeaa tekniikan tenttiä edessä, sitten alkaa kesäloma. Influenssatilanteesta riippuen en ole ihan varma vielä missä lomani vietän, mutta Suomessa olen kuitenkin viimeistään kuuden viikon kuluttua. Odotan jo malttamattomana ihanan viileää suomalaista kesää.

Pulau Bintan

2009-04-26T05:47:00.001+04:00

Keskellä tenttejä ja tentteihin lukua päätimme tehdä vielä yhden matkan Singaporesta käsin. Tavoitteena oli käydä Indonesiassa, mutta vaikka maa kuulostaakin eksoottiselta, pääsi Pulau Bintanille helposti. Bintan käsitetään oikeastaan Singaporen jatkeeksi, sillä se on vain noin 45 kilometrin päässä, singaporelaisten suosikkilomakohde, ja siellä voi maksaa sing-dollareilla. Suorin reitti tuolle lomasaarella johtaa suuren resorttikohteeseen, mutta me halusimme kokea edes vähän jotain indonesialaista. Valitsimme siis kohteen mahdollisimman kaukaa tuosta resortista.

Lauantaiaamuna matkustimme metron ja bussin yhdistelmällä Tanah Merahin terminaaliin, josta pieni laiva lähti kohti Bintanin Tanjung Pinangia, joka on saaren suurin kaupunki. Parin tunnin laivamatkan ja harvinaisen raikkaan ilman jälkeen olimme satamassa, joka oli Singaporen lähtösatamaan verrattuna aika vaatimaton.

Satamassa meitä jo odotti pikkubussi ja kyyti saaren toiselle laidalle. Majoituksemme Nostalgia Yasin Bungalow oli kyllä mainio valinta erinomaisen palvelunsa takia. He huolehtivat kaikesta, ja kaikki maksut menivät samaan laskuun. Tuollaisessa resorttielämässä olisi siis herkästi tuhlannut kovastikin rahojaan, mutta onneksi bungalow-majoituksemme sekä ruoat olivat edullisia. (No, lopussa luottokorttilasku näytti miljoonaa ja seitsemääsataatuhatta, mutta luotto riitti.)

Bintan on rantalomakohde, joten siellä ei oikeastaan voinut muuta kuin rentoutua. Emme siis voineet harrastaa historiaan tai kaoottisiin kaupunkikeskustoihin tutustumista, mitä olemme tehneet muilla matkoillamme. Heti saavuttuamme yritimmekin aloittaa lomailun rauhallisesti.

Näissä maisemissa ei oikein muuta voi.

Asuimme kaksi yötä bungalowissa veden päällä, ja mökistä saattoi hyvin seurata nousu- ja laskuvettä. Meri toi rannalle mielenkiintoisia asioita, sillä toisena aamuna ranta oli sateen jäljiltä täynnä pieniä kotiloita, joiden päällä kävelemistä ei voinut välttää. Lisäksi rannalla kellui muutamia autonrenkaita, ja näimmepä myös suuren pääkallon, jonka päättelimme kuuluvan pelikaanille. Vesi oli kyllä kirkasta, kuten tästä Tonilta lainaamastani kuvasta voi nähdä.

Illalla pääsimme ihailemaan luontoa toisella tavalla, kun auringon laskettua taivaalle ilmestyivät tähdet. Singaporessa ollessani en ollut tajunnut, etten ollut valojen takia nähnyt tähtiä moneen kuukauteen! Tähdet olivat hypnotisoivia, ja tarpeeksi kauan niitä katsottuamme tajusimme kaukaisimpien tähtien muodostavan linnunradan.

Tähtien lisäksi taivaalla oli lyhytaikaisempia valoilmiöitä, sillä tiheästi iskeviä salamoita näkyi monessa suunnassa. Ilmeisesti puhdas ja kirkas taivas sai ne näkymään kauas meren yli, sillä yleensä ukkosen ääntä ei kuulunut. En kyllä ole Singaporessakaan nähnyt niin tiheästi iskeviä salamoita, sillä välillä ne iskivät parin sekunnin välein ja valaisivat koko taivaan siellä asti, missä mekin olimme.

Ihan pelkästään emme pystyneet jättämään Bintanin reissua laiskottelulle, koska auringonotto ei meiltä onnistu. (Olen siis edelleen melko valkoinen, vaikka täällä päiväntasaajan lähistöllä asunkin.) Varasimme toiselle Bintanin päivälle snorklausreissun. Aamulla reissun kohtalo kyllä näytti pahalta, sillä päivä alkoi vesisateessa, eikä näkymä parvekkeeltamme ollut rohkaiseva.

Sade kuitenkin loppui pian, ja pääsimme lähtemään merelle. Ostimme kahdesta snorklausreissuvaihtoehdosta halvemman, vaikka meille väitettiin korallien olevan toisella saarella parempia. Mutta koska emme olleet ikinä kunnolla nähneet koralleja, päättelimme kokevamme jotain uutta joka tapauksessa. Näin pääteltyämme saimme itsellemme myös yksityisreissun kahden paikallisen venekuskin kanssa, jotka myös sukeltelivat ollessamme riutoilla. He veivät meidät riutoille pikavaneellä, josta kiipesimme mereen.

Koralleja oli meren pohjassa monen näköisiä ja värisiä, ja osa niistä oli todella suuria. Korallien seassa uiskenteli melko paljon kaloja, mutta vielä enemmän siellä oli lähes paikallaan kyhjöttäviä merisiilejä. Onnistuimme näkemään myös yhden merivuokon, jonka seassa ui muutama nemo-kala. Ne tunnetaan myös vuokkokaloina, jos ei ole nähnyt yhtä tiettyä animaatiota. Merestä löytyi lisäksi yksi hieman pelottava meduusa, ja veneessä istuessamme näimme jopa lentokaloja. Olin aiemmin lukenut niistä vain kirjoista, mutta nyt näin omin silmin kuinka puolimetrisen lentokalan perässä hyppäsi kaaressa ylös vedestä parvi pikkuisia lentokaloja.

Hämmennyksestä hämääntyneenä en tietenkään ehtinyt saada lentokaloista kuvaa, mutta merestä meillä on muutama kuva. Värit ovat vääristyneitä, mutta tähän kuvaan Toni sai vangittua terävästi yhden kalankin.

Sukeltelun jälkeen loppupäivä kului rentoutuessa ja maitoteetä juodessa. Täällä Kaakkois-Aasiassa maito on paksua, makeaa ja tulee säilyketölkistä, joten joudun varmaankin juomaan teetä kermalla kun pääsen takaisin Suomeen.

Seuraavana aamuna oli taas sateista, mikä säästi meidät auringonpolttamilta. Puolen päivän aikaan lähdimme takaisin kohti satamaa Bintanin saaren halki. Räpsin auton ikkunasta valokuvia maisemasta, jossa ei ollut turisteja.

Mopo on täälläkin ehdoton kulkuväline.

Tuulisen laivamatkan jälkeen oli taas kiva palata Singaporeen, kun öljytankkerit toivottivat tervetulleeksi.

Vieras Hongkongista

2009-04-10T19:40:00.000+04:00

Viime viikolla pääsin Singapore-lomalle, sillä ystäväni Lotta tuli kylään Hongkongista. Vaikka Lotta hyvin Hongkongiin onkin sopeutunut, on hän silti siellä vain vaihdossa. Pääsimme siis yhdessä vertailemaan Singaporea ja Hongkongia toisiinsa ja tietysti Suomeen.

Tässä vaiheessa vaihto-opiskelua erot kotimaahan alkavat jo erottua ja välillä ne ärsyttävät, vaikkei mistään kulttuurishokista enää olekaan kyse. Totesimme kuitenkin minun edukseni, että hongkongilaiset tönivät ahtaissa metrokäytävissä toisiaan vielä enemmän kuin singaporelaiset.

Pari ensimmäistä vierailupäivää Lotta kiersi Singaporea vaihtarikaverinsa kanssa, kun itse kävin luennoilla. Paljon he ehtivätkin kahdessa päivässä kokea, koska kävely tropiikin kuumuudessa ei heitä hidastanut. Lotan blogista varmaankin löytyy pian todisteita siitä, kuinka Singaporen keskustan voi tehokkaasti nähdä jalan yhdessä päivässä.

Itse pääsin lomailun makuun perjantaina, ja lähdimme metro-bussi-laiva -yhdistelmällä Pulau Ubinin saarelle. Olin käynyt siellä ennenkin, mutta tällä kertaa koin uusia asioita. Valokuvia en niistä kuitenkaan saanut, sillä kamerani ei suostunut toimimaan Malesiasta ostetuilla paristoilla. Se on omaksunut ilmeisesti singaporelaisia tapoja.

Lotalla onneksi on valokuvatodisteita siitä, mihin Ubinilla törmäsimme. Vuokrasimme sieltä tälläkin kertaa maastopyörät, joilla kiertelimme kuutisen tuntia saarta. Koska oli perjantai, ei saarella ollut juurikaan muita ihmisiä, joten saaren eläimet uskalsivat tulla esille. Kiertäessämme rannan mangrovesuistoa luimme opastaulusta, että saarella voi nähdä villisikoja. Hieman säikähdimme, mutta onneksi niiden sanottiin tulevan esiin vasta iltahämärässä. No, kuitenkin muutaman sadan metrin päässä näimme ensimmäisen villisian tonkimassa maata. Hassua nähdä Singaporessa villieläimiä, joihin en ole törmännyt Suomessakaan.

Tuo villisika oli ihan rauhallinen, samoin seuraava, jonka näimme vähän matkan päässä. Onneksi kuitenkin kolmannen kohtaamisen kohdalla olimme jo pyörien selässä, sillä tuo villisika ei kuulostanut niin suloiselta. Olimme pyöräilemässä mäkeä ylös, kun Lotan hieman epävarman pyörän vaihteet rasahtivat. Heti sen jälkeen viereisestä puskasta kuului hätääntynyt ja kovaääninen röyhtäisy. Lähdimme kovaa vauhtia polkemaan mäkeä ylös emmekä katsoneet taaksemme, oliko villisika lähtenyt meitä karkuun vai meidän peräämme.

Sikojen lisäksi näimme saarella pari merikotkaa, kuningaskalastajan, varaanin sekä tappelevia minirapuja. Luontoelämys oli siis aika kattava, varsinkin, kun siihen päälle lasketaan paikalliset hyttyset. Samanlaisia ne ovat kuin Suomessakin, toisten ihmisten veri kelpaa, toisten ei. Mutta ei hätää, selvisin jo tämän viikon flunssastani, joka oli siis ihan tavallinen vilustuminen.

Seuraavana päivänä menimme Singaporen eläintarhaan katsomaan villien eläinten sijasta vangittuja eläimiä. Suurin osa eläimistä onneksi näytti ihan tyytyväisiltä, jopa jääkarhut. Tämä vapaasti loikkinut pieni kenguru (eli "en ymmärrä", ks. edellinen eläintarhajuttu), oli myöskin vapautuneen oloinen.

Kunnes lapset tajusivat sen loikkivan ulos aitauksestaan.

Harvinaisilla orangeilla oli paljon tilaa kiipeillä, ja yksi niistä teki uhkarohkeita temppuja köysissä meidän iloksemme. Tarkemmin niiden elinympäristöä katsottuamme kuitenkin huomasimme, että niiden kulku oli estetty ohuilla sähköjohdoilla. Näin siis Singapore Zoosta on saatu niin avoimen näköinen.

Puiston paras eläin löytyi lepakkohäkistä, jonka sisälle ihmiset pääsivät. Viime kerralle olimme huomanneet siellä vain suuret lepakot, mutta nyt katsoessani tarkemmin näin pienen hitaasti liikkuvan karvapalleron. Laiskiaisen! Se oli niin pieni ja harmaa, ettei sitä juuri kukaan huomannut. Tuijottelimme sitä hetken ja se katseli meitä yrittäessään samalla kääriytyä kerälle nukkumaan. Nukkuminen ei kuitenkaan onnistunut, sillä ilkeät apinat tulivat häiritsemään sitä. Tässä kuva tilanteesta.

Tarkempia kuvia en laiskiaisesta saanut, sillä emme viitsineet kuvat sitä raukkaa salamavalolla, kuten jotkut muut. Tuollaisissa häkeissä, missä eläimet ja ihmiset ovat samassa tilassa, ovat eläinraukat kyllä suuremmassa vaarassa kuin ihmiset. Eläimet eivät kuitenkaan tule tökkimään meitä ja sokaisemaan silmiämme, vaikka lepakoilla omat lokkimaiset puolustuskeinonsa olikin niiden lentäessä katonrajassa ihmisten yläpuolella.

Luontokohteiden lisäksi keskityimme Lotan kanssa singaporelaisten ruokien maisteluun. Ehdimme kokeilla ainakin laksaa, carrot cakea, hokkien prawn meetä sekä kahdesti intialaista. Onnistuin ilmeisesti tehtävässäni ruokaoppaana, sillä Lotta sanoi singaporelaisen ruoan voittavan hongkongilaisen.

Viimeisenä iltana piti syödä kahta ruokaa samaan aikaan, jotta ehdimme kokeilla kaikkea. Keitto on laksaa ja "pyttipannu" carrot cakea, joka ei oikeasti sisällä porkkanaa.

Malesian Singapore

2009-04-06T18:44:00.000+04:00

eli Kuala Lumpur.

Noin ei varmasti Malesian pääkaupunkia saisi kummankaan maan asukkaiden mielestä kutsua, mutta Kuala Lumpur muistutti kovasti Singaporea siellä käydessämme. Kuala Lumpur on Singaporesta vain meluisampi ja likaisempi versio, ja samalla jotenkin aidompi.

Mukavanpuoleinen maisema kaupungista:

Kävimme Kuala Lumpurissa (KL tästä eteenpäin, sillä täällä S'poressa lyhennetään kaikki) Tonin vanhempien kanssa maaliskuun viimeisenä viikonloppuna. Ajoimme sinne parhaalla bussilla mitä löytyi, sillä halusimme maksaa hieman ylimääräistä turvallisuudesta. Lentokoneen business-luokkaa vastaavissa istuimissa kelpasi matkustaa viisi tuntia, kun välipysähdyksiä tehtiin vähän väliä.

Olimme varanneet KL:n China Townista edullisen hotellin booking.comin kautta. Hotellin etsiminen kaatosateessa Pentaling-kadulta, joka on iltaisin täynnä myyntikojuja, oli vaikeaa, koska talojen numerot olivat kätköissä. Lopulta hotelli kuitenkin löytyi ja osoittautui hintaansa nähden erinomaiseksi. Sateen lakattua lähdimme etsimään päivällistä ja kiertelemään vähän lähiseutuja. Chinatownissa pyöriessä löytyi paljon yhtäläisyyksiä Singaporeen: ruokaa saimme food courtista ostoskeskuksen yläkerrasta, ja olut tiuhaan sijaitsevissa 7-11:ssä oli myös KL:ssä kallista. Tosin Singaporen kaduilla tai varsinkaan ostoskeskuksissa ei myydä väärennettyjä tuotteita urheilurepuista elokuviin, joten erojakin löytyi.

Lauantaiaamuna lähdimme paikallisbussilla ulos kaupungista kohti Batu Cavesia. Paikallisbussi löytyi helposti ja kulki luotettavasti, mikä oli positiivinen yllätys Malesian ylänköjen menestyksettömän bussimetsästämisen jälkeen (juttu blogissani aiemmin). Batu Cavesit ovat kalkkikiviluolia, joiden sisään ja ympärille on rakennettu hindutemppeleitä. Luolilla vietetään tammi-helmikuussa suureellisesti Thaipusam-festivaalia, josta kirjoitin aikaisemmin blogissani. Luolille johtavien portaiden edessä seisoo kolme vuotta sitten valmistunut maailman suurin Murugan-patsas.

Noin 270 askelta kiivettyämme saavuimme ylös luolille, joiden sisällä oli huomattavasti Singaporesta tuttua lämpöä viileämpää. Välillä katosta putoili vettä vierailijoiden päälle. Hetken ihmisvilinää katsoessani huomasin, että luolissa käy jopa enemmän hinduja temppeleiden takia kuin turisteja luolien takia.

Huomasimme pian itse keskittyvämme Batu Cavesilla enemmän johonkin muuhun kuin luoliin, nimittäin luolien perimmäisin paikka kuhisi makakeja. Ne keräsivät ruokaa ympäri luolia, ja monet ihmiset olivat varta vasten tulleet ruokkimaan niitä. Meillä ei ollut ruokaa, joten keskityimme apinoiden ihmettelyyn. Ne pystyivät vaikka mihin: kiipeämään pitkin lähes pystysuoraa kallionseinämää sekä ryöstämään banaaneja ihmisten kädestä. Monikymmenpäisen lauman johtajauros myös onnistui säikäyttämään minut. Se käveli selkäni takaa kohti minua vihaisesti röyhtäisten, ja minun oli pakko astua taaksepäin antaakseni sille tietä. Ilmeisesti ilman makupaloja tulleista turisteista ei pidetty.

Minun kamerallani ei vilkkaista apinoista hyviä kuvia saanut, mutta Tonin blogista niitä löytyy kunhan juttu valmistuu. Tämä yksi yksilö oli kuitenkin tarpeeksi paikallaan myös minun kuvaani varten.

Batu Caves -reissun jälkeen kävimme syömässä kanasta tehtyjä satay-tikkuja, mikä on yksi perinteinen ruoka mitä en Singaporessa ollut vielä syönyt. Lounaan jälkeen lähdimme liikkeelle metrolla, joka Kuala Lumpurissa on LRT (Light Rapid Transfer) Singaporen MRT:n (Mass Rapid Transfer) sijaan. Ajoimme sillä Menara Kuala Lumpurille, joka on maailman viidenneksi korkein tv-torni, 421 metriä. Me kuitenkin pääsimme nousemaan vain 276 metriin katselemaan maisemia ja ukkosta. Myrskystä huolimatta tornista näki kauas.

Kuuluisat Petronas-tornit ukkosessa.

KL:ssä rakennetaan edelleen ahkerasti taantumasti huolimatta, sillä kaikkialla kaupungissa on rakennustyömaita. Tv-tornin vuonna 2000 otetut kuvat, joiden avulla olisi tarkoitus löytää rakennuksia kaupungista helpommin, olivat jo monin paikoin vanhentuneita.

Lähellä Menara KL:ää ovat nuo Petronas-tornit, joille kävelimme seuraavaksi. Joku on väittänyt, ettei KL:ssä voi kävellä, mutta meillä ei ainakaan ollut mitään ongelmia. Liikenne on kyllä vilkasta, mutta liikennevaloja ja ylikulkusiltoja löytyy keskusta-alueelta runsaasti. Suunnistaminenkin on silloin helppoa, kun tähtää maailman korkeimpien rakennusten juurelle. Petronas-tornit ovat maailman korkeimmat kaksoistornit, 452 metriä. Halusimme vain mennä kuvailemaan niitä yövaloissa, mutta paikan päälle saavuttuamme huomasimme saavamme niistä erikoisnäytöksen. Earth Hour oli nimittäin alkamassa vartin päästä.

Earth Hour on maailmanlaajuinen haaste, ja 28.3. oli tavoitteena sammuttaa mahdollisimman paljon valoja tunniksi puoli yhdeksältä illalla. Me keräännyimme satojen muiden ihmisten kanssa Petronas-tornien juurelle odottamaan valojen sammumista. Valojen sammuttua ihmiset hurrasivat. Hurrausta ei kuulu kuvaamaltani videolta, mutta jos videon tärinä ei haittaa, sen voi katsoa täältä.

Seuraavana aamuna meillä ei ollut paljon aikaa ennen bussin lähtemistä, joten lähdimme kävellen Merdeka Squarelle, jossa brittien siirtomaa-aika näkyy parhaiten. Merdeka Squaren suurin nähtävyys on luultavasti maailman korkein lipputanko. Siinä liehui Malesian lippu, joka läheisesti muistuttaa niin monia muita brittien entisten siirtomaiden lippuja, etten ikinä opi muistamaan sitä ulkoa.

Ennen brittien tuloa, vielä 150 vuotta sitten, KL oli vain pikkuinen kylä. Nyt siellä on ainakin 1,2 miljoonaa asukasta, mutta kyllä se vielä suuremmalta näyttää. Kaupunki on kuitenkin lähtenyt liikkeelle pienestä kahden joen risteyksestä, ja siitä sen nimikin tulee. Kuala Lumpur tarkoittaa nimittäin mutaista joensuuta. Tuo risteyspaikka on melko vaatimaton nykyäänkin.

Enempää emme KL:stä ehtineet nähdä, mutta näkemättä taisivat oikeastaan jäädä vain suuret ostoskeskukset. Kovin paljon Kuala Lumpur ei siis Singaporesta eroa, mutta on kaupunki hieman vaatimattomampi. Onhan sillä myös aivan toisen sortin nimi kuin eteläisellä kilpailijallaan, Leijonakaupungilla.

Kambodza

2009-03-22T06:52:00.001+03:00

Viime viikolla lintsasin kolme päivää koulusta, sillä matkustimme Tonin kanssa Kambodzaan. Olin miettinyt kauan lähdenkö tuolle matkalle, sillä maa vaikutti vieraalta ja pelottavalta. Onneksi kuitenkin päätin lähteä, sillä en ole koskaan kuudessa päivässä kokenut noin paljon tai oppinut noin paljon uutta sekä maailmasta että itsestäni.

Kambodza oli minulle etukäteen melko tuntematon maa, mutta lueskelin sen historiasta ennen matkaa. Kambodza sijaitsee Thaimaan, Laosin ja Vietnamin välissä, ja pitkän historiansa aikana khmerit (joiksi kambodzalaisia kutsutaan) ovat ehtineet hallita lähes kokonaan myös noita muita maita. Noin tuhat vuotta sitten Kambodza oli kulttuurinsa huipulla, ja siitä ovat jäljellä kuuluisat Angkor Watin temppelit. Vuosisatojen kuluessa maan mahti kuitenkin himmeni naapurikansojen valloitusten ja sisäisten riitojen takia, ja khmerien hallinnoima alue pieneni. Vuonna 1864 Kambodzasta tuli Ranskan siirtomaa, ja se itsenäistyi uudelleen vuonna 1953.

Itsenäistymisestä näytti alkavan Kambodzan uusi menestys. 60-luvulla Angkor Wat oli Kaakkois-Aasian suosituin matkakohde ja maa korkeasti kehittynyt, mutta 70-luvulla kaikki edistys tuhoutui. Amerikkalaiset pommittivat maata Vietnamin sodan yhteydessä tappaen tuhansia ja kylväen maahan räjähtämättömiä aseita. Vieläkin pahempaa kuitenkin seurasi, kun vuonna 1975 punakhmerit pääsivät valtaan. Hirvittävän Pol Potin johdolla punakhmerit halusivat tehdä Kambodzasta vielä Kiinaakin radikaalimman kommunistivaltion, samalla tappaen tai ajaen kuolemaan miljoonasta kolmeen miljoonaan kambodzalaista. Punakhmerien valta kesti vain hieman yli kolme vuotta, mutta sota jatkui eri muodoissa vielä 80-luvun. Samalla maahan kylvättiin entisen aseiden lisäksi vielä miljoonia maamiinoja.

90-luvulta tähän päivään asti Kambodza on saanut olla lähes rauhassa ja sen talous on kasvanut nopeasti. Maa on kuitenkin edelleen hyvin köyhä ja sodan jäljet näkyvät kaikkialla. Maan pitkän ja raa'an historian huomioiden se on matkakohteena vähintäänkin mielenkiintoinen, mutta samalla pelottava. Odottamatta ainakaan rentouttavaa lomaa lähdimme kuudelta tiistaiaamuna Singaporesta kohteena Siem Reap, Kambodza.

Siem Reapin lentokentällä meitä oli hostellimme Babel Guesthousen puolesta odottamassa tuktuk-kuski, jonka kyydillä lähdimme kaupunkia kohti.

Tuktukit ovat Kambodzasta hieman erilaisia kuin Thaimaassa, mutta myös luotettavampia. Kuskeilla on nimittäin numeroidut liivit yllään. Huomasimme jo matkalla hostelille, että meidän kuskimme on erityisen luotettava, hän nimittäin ajoi hitaasti ja maltillisesti. Kyydissä kelpasi ihmetellä varhaisaamun menoa, kun pyörät, mopot, tuktukit ja autot ohittelivat toisiaan pölyävällä tiellä, lapset kulkivat koulupuvuissaan ja tienvarrella myytiin kaikkea aamiaispatongeista bensiiniin kokispulloissa.

Yllä olevassa kuvassa on katu, jolla hostellimme sijaitsi. Tuo katu ei ole päällystetty, toisin kuin suurin osa muista Siem Reapin kaduista. Hiekkaa ja pölyä on kyllä kaikkialla, siksi pidin aurinkolaseja myös pimeällä matkustaessamme tuktukilla. Mutta takaisin hostelliin: se oli paras, jossa olen Aasiassa yöpynyt. Suuri huone omalle kylppärillä, televisiolla sekä jääkaapilla. Oli outoa katsoa ensimmäisiä uutisia yli kahteen kuukauteen! Hienojen puitteiden lisäksi hostellistamme sai hyvää palvelua, ja heti sinne mentyämme saimme ideoita temppelien kiertämiseen. Varasimme hostellin kautta itsellemme kuskiksi myös saman, joka oli hakenut meidät kentältä. Loppujen lopuksi kiersimme hänen kanssaan neljä päivää ympäri Siem Reapia.

Toisen aamupalan ja lyhyiden päiväunien jälkeen suuntasimme kävelylle kaupunkiin. Siem Reap on melko pieni kaupunki, minkä puolesta siellä voi kävellä, mutta liikenne vähän hidastaa liikkumista. Teiden ylittämiseen nimittäin menee aikaa, kun odottelee turvallista väliä. Löysimme kuitenkin tiemme erääseen ravintolaan, josta tilasimme saman tien kuuluisaa paikallista herkkua, amokia. Kala kookoksessa oli herkullista. Lounaan jälkeen kävimme viereisessä Old Marketissa, jossa myytiin käsitöitä, turistirihkamaa ja myös vihanneksia. Paikallisiin tapoihin hieman perehtyneinä ostimme itsellemme kramat, joilla piti näyttää paikallisten silmissä uskottavammalta. Tiedä siitä, mutta ainakin ne suojasivat turisteja auringonpistolta.

Kuskimme oli ehdottanut meille illaksi auringonlaskun katsomista temppeleillä. Auringonlasku (ja samoin nousu) tapahtuu Kambodzassa kuuden aikaan, joten aikataulu sopi meille. Saimme ostettua kolmen päivän liput Angkor Watin temppeleille jo edellisen päivän iltana, joten pääsimme kiipeämään Bakheng-kukkulalle.

Moni muu turisti oli saanut saman idean, joten ensimmäinen kosketus temppeleihin jäi vähän rauhattomaksi. Saimme kuitenkin huomata, että lenkkitossujen mukaan ottaminen kannatti. Temppelin päälle johtavat portaat olivat vaikeimmillaan 40 senttimetriä korkeita ja 10 senttiä leveitä. Kivistä sai pitää tiukasti kiinni, erityisesti laskeutuessa. Koska aurinko putosi viimeisillä hetkillään pilveen, lähdimme ruuhkaiselta kukkulalta alas vielä valoisan aikaan.

Ruuhkaista laskeutumista.

Aurinko vielä näkyvissä.

Seuraavana päivänä oli vuorossa temppeleiden Grand Tour, mikä ei kuitenkaan viitannut päänähtävyyksiin vaan pidempään ajoreittiin. Kiersimme päivän aikana kuusi eri temppeliä. Vaikka temppelit olivatkin kaikki yllättävän erilaisia keskenään, tuli tutuksia Angkor Watissa toistuva taistelu hindulaisuuden ja buddhalaisuuden välillä. Ajoittain kuninkaat kannattivat buddhalaisuutta, jolloin temppeleitä koristivat buddhan kuvat. Kun hindukuningas taas oli vallassa, tuhottiin järjestelmällisesti kaikki buddhan kuvat vanhoista temppeleistä. Nykyään 90 prosenttia kambodzalaisista on buddhalaisia.

Ensimmäisenä näimme pienen Prasat Kravanin temppelin. Tarkoituksena oli aloittaa hieman vaatimattomammista temppeleistä kasvattaen jännitystä, mutta jo tämäkin hämmästytti. 900-luvulla rakennetuksi temppeliksi se oli suuri ja koristeellinen.

Prasat Kravan oli vasta kuitenkin esimakua valtavista kivimassoista, joita muihin temppeleihin on tarvinnut hankkia. Lisäksi siellä käynti varoitti jo aavistuksen siitä, kuinka paljon erilaisia kaupustelijoita temppeleiden luona on. Aikuisille huivien ja korttien myyjille uskaltaa hyvin sanoa 'ei kiitos' tai katsoa muualle, mutta lapsien kohdalla se on vaikeampaa. Koska lapset kuitenkaan tuskin saavat rahoja omaan koulunkäyntiinsä kuten väittävät, hankimme heille kaupasta jotain muuta annettavaa: tikkareita. Useimmille pikkuisille ne kelpasivatkin.

Seuraavaksi oli vuorossa hieman kiipeämistä Pre Rup -temppelille. Jälleen askelmien kanssa sai olla tarkkana, vaikka niitä olikin kunnostettu. Pre Rupin epäillään olleen aikaisemmin kuninkaallinen krematorio, ja meidän mielikuvituksellamme tummuneet tornien seinät viittasivatkin siihen.

Tämä temppeli uhkaa sortua monin paikoin.

Seuraava temppeli oli nimeltään East Mebon, mikä on ennen sijainnut valtavan keinotekoisen vesialtaan keskellä (1,8 kertaa 7 kilometriä). Temppelissä mielenkiintoisinta olivat elefanttipatsaat, jotka olivat hämmästyttävän hyvässä kunnossa yli tuhatvuotiaiksi. Jos en ihan väärin muista, niin Angkor Watin kuningaskunnan aikoina Kambodzassa tallusteli kymmeniä tuhansia elefantteja, joita käytettiin apuna työssä. Nykyään elefantteja näkee vain kantamassa rikkaita turisteja ympäriinsä.

Seuraavana vaihdoimme hindutemppeleistä buddhalaisiin, joissa näki taas tuon uskontoriidoista johtuvan toistuvan kuvion: buddhien kuvat on tuhottu hindukuninkaan tullessa valtaan. Tässä kuvassa buddhat on tuhottu muurin päältä, mutta ne on tuhottu myös kaikista temppeleistä.

Ensimmäinen buddhatemppeli Ta Som näytti jo palan siitä, millaisia Angkor Watin temppelit ovat olleet 1900-luvun alussa, kun ne löydettiin uudestaan. Suurin osa temppeleistä oli nimittäin hylättynä noin viisi sataa vuotta, jolloin viidakko valtasi ne. Tämä puu oli kiivennyt aika itsepäisesti temppelin yli.

Neak Pean oli hieman erilainen temppeli, sillä se koostui yhdestä isosta ja neljästä pienestä altaasta. Vesi virtasi suurimmasta altaasta pienempiin eläinten päiden näköisten suihkujen läpi. Kuvassa näkyy vain suurin allas ja sen keskellä ollut pieni temppeli.

En tiedä olivatko altaat aikoinaankaan tarkoitettuja uimiseen, mutta ainakaan niissä ei ole ollut kunnolla vettä vuosisatoihin. Olimme Kambodzassa kuivana kautena (lämpötila lähemmäs 35), mutta sadekaudella temppelitkin näyttäisivät erilaisilta, ja joissakin vallihaudoissa olisi silloin vettä.

Päivän viimeinen temppeli oli myös hienoin, sillä suuri Preah Khan oli paljolti kasvillisuuden peitossa. Tätäkin temppeliä on silti kunnostettu pitkän aikaa, joten sen sisällä pääsee kulkemaan. Sisäänkäynnillä odotti valtava puu, joka tuntui kivettyneeltä.

Temppelin sisällä oli outo rakennelma, joka on toiminut aikoinaan kirjastona. Sen arkkitehtuurinen tyyli vain oli kuin toisesta maailmasta, tai ainakin toiselta mantereelta.

Kuuden hämmästyttävän erilaisen temppelin jälkeen lopetimme päivän kierroksemme, ja lähdimme tuktukin kyydissä takaisin Siem Reapiin. Kuskimme näytti meille pyynnöstämme hyvän ruokapaikan kaupungin keskustasta, josta löysimme khmer-ruokaa. Päivällisen lisäksi ei Kambodzan illoille tarvinnut keksiä muuta tekemistä, sillä auringon laskeutuessa kuudelta alkoivat kaikki paikat sulkeutua.

Torstaiaamuna matkaseurueeseemme liittyi Alex, joka ei voinut luistaa opinnoista yhtä paljon kuin me. Hänelle ei jäänyt tilaisuutta päiväuniin, sillä tälle päivälle olimme varanneet suurimmat ja tärkeimmät temppelit. Aamulla lähdimme taas tutun tuktukin kyydissä kohti temppeleitä, tällä kertaa niiden keskusta. Muurien ympäröimä Angkor Thomin kaupunki on 10 neliökilometrin kokoinen, ja sen läheisyydessä eli aikoinaan miljoona ihmistä. Käsittämätöntä ymmärtää sitä nyt, kun kaupungin täyttää metsä. Vanhan vallihaudan luona laidunsi vesipuhveleita.

Angkor Thomin sisäänkäynneillä vallihaudan ylittäviä siltoja reunustavat 54 jumalaa ja 54 demonia. Näiltä demoneilta on aikojen kuluessa varastettu päät, mutta ne on korvattu kopioilla.

Keskellä Angkor Thomin kaupunkia ja nykyään keskellä liikenneympyrää sijaitsee Bayon-temppeli.

Se on Angkorin mahtavimman kuninkaan Jayavarman VII:n rakennuttama, kuten moni muukin mahtipontinen temppeli. Bayonissa kuninkaan jumalallisuus korostuu, sillä suuren ja epäloogisen rakennelman seinistä katsoo 216 läheisesti kuningasta muistuttavaa, kierosti hymyilevää kasvoa.

Seuraava kohde Baphuon on esimerkki temppelistä, jota kunnostetaan parhaillaan. Itse asiassa kunnostaminen alkoi jo ennen punakhmerien valtaa, jolloin temppeli purettiin pala palalta. Kambodzan kauheina vuosina suunnitelmat ja piirrokset korjaamisesta kuitenkin katosivat, ja vuodesta 1995 asti on temppeliä yritetty rakentaa uudestaan.

Baphuon rakennettiin alun perin 1000-luvulla, mutta joskus viime vuosituhannen puolivälissä sen taakse kasattiin valtava nukkuva buddha. Buddhan rakentajista ei tiedetä varmasti, mutta luultavasti he olivat ihmisiä, jotka eivät lopettaneet palvontamenojaan Angkorissa, vaikka imperiumi katosikin.

Muinaisen kuninkaallisen palatsin alueella ei ole enää mitään nähtävissä, sillä rakennelmat ovat hajonneet aikojen kuluessa. Vain jumalilla oli oikeus kulkea kiven sisässä, joten ihmisten asuinsijat tehtiin puusta. Nykypäivänä turistit kulkevat siis niissä paikoissa, mitkä olivat tuhat vuotta sitten pyhiä. Yksi näistä temppeleistä, Phimeanakas, oli ilmeisesti juuri palatsin vieressä, mutta nyt sen päältä näki vain hiekkaa ja puita.

Angkor Thomin kaupungin jälkeen matkallemme osuivat kaksi pientä hindutemppeliä, jotka olivat aikanaan keskenään lähes samanlaisia. Nykyään niitä kuitenkin erottaa temppeleiden kunto. Thommanonia kunnostettiin huolella 1960-luvulla.

Chau Sayn kohdalla kunnostus puolestaan on vielä kesken. Uusi rakennusmateriaali erottuu ikävän selvästi vanhasta kivestä, mutta ehkä rajat kätketään aikanaan.

Monien temppeleiden kohdalla voi olla vaikea tietää, mikä on alkuperäistä rakentamista ja mikä korjausta. Vaikka temppeleiden korjaaminen laastilla tuntuu vähän valheelliselta, on korjaaminen välttämätöntä niiden säilyttämiseksi. Eikä temppeleiden päälle voisi kiivetä, jos portaita ei olisi tehty uudestaan. Vielä nytkin kiipeäminen kävi monin paikoin ihan kuntoilusta.

Yksi näistä kuntoilupaikoista oli Ta Keo, suuri temppeli, jota ei kuitenkaan koskaan rakennettu valmiiksi. Tarpeeksi korkeaksi se silti rakennettiin, sillä se on lähes 50 metrinen.

Päällekiipeäminen oli jo melkoinen urakka, mutta pojat halusivat vielä tulla alas vaikeimman kautta. Tonin blogista varmaankin löytyy kuvia siltä matkalla, minulla niitä on vain helpoimmalta reitiltä.

Meidän oli tarkoitus käydä torstaina vielä muutamalla temppelillä, mutta olimme käyttäneet kiertelyyn (eli kuvailuun) niin paljon aikaa, että osa temppeleistä jätettiin seuraavalle päivälle. Ehdimme kuitenkin vielä nähdä kuuluisimman niistä, Angkor Watin. Se on luultavasti maailman suurin uskonnollinen rakennus.

Angkor Wat oli valtava ja vaikuttava, mutta kun sen oli nähnyt niin monta kertaa valokuvissa, ei kokemus ollut mieltä järisyttävä. Päätemppeli oli myös niin tarkasti kunnostettu ja uuden näköinen (vaikka onkin rakennettu 1100-luvulla), että monet pienemmät ja huonokuntoisemmat temppelit olivat mielenkiintoisempia. Tunnelmaa myös hieman häiritsi Angkor Watissa vierailevien turistien suuri määrä verrattuna muihin temppeleihin. Toisaalta, emme mekään olisi tätä temppeliä halunneet jättää väliin.

Pakollinen turistikuva piti kuitenkin ottaa. (Huomatkaa kramat päässä.)

Temppelin sisältä löytyi 900 vuotta vanha sisustuselementti.

Angkor Watia on kunnostettu hartaudella, mutta aina kunnostaminen ei ole onnistunut. Apsara-jumalattarien kuvien puhdistaminen hapolla päättyi pahasti, ja tuon korjauksen tuhoja yritetään korjata vieläkin. Nämä apsarat ilmeisesti säästyivät happohyökkäykseltä.

Angkor Watissa vierailee muitakin kuin ulkomaisia turisteja. Mahtavatkohan nämä lapset tietää, kuinka mahtavan leikkipaikan he olivat löytäneet?

Lopetimme päivän kierroksen Angkor Watiin palataksemme sinne uudestaan 13 tunnin kuluttua katsomaan auringonnousua.

Perjantaiaamuna herätys oli siis jo viideltä, mutta ajellessamme temppeleille huomasimme, että se oli normaali aika herätä. Ihmisiä oli katujen varrella pimeässäkin liikkeellä paljon, ja katukojut tarjoilivat aamupalaa. Päästyämme temppeleille kuljimme unenpöpperöisinä takaisin Angkor Watiin, ja asetuimme lammen luokse odottamaan auringonnousua.

Auringonvalo lisääntyi varovasti, ja pitkän ajan kuluttua myös aurinko tuli esiin. Se oli piileskellyt yhden Angkor Watin tornin takana.

Auringon noustua kävimme hakemassa energiaa aamupalalta, mikä oli meille tyypillisesti omeletti ja patonki. Patonkia täällä myydään valtavasti, mikä kyllä erottaa Kambodzan muista Aasian maista. Aamupalan jälkeen suuntasimme ehkä etukäteen jännittävimmältä vaikuttaneeseen temppeliin, Ta Prohmiin. Siellä on kuvattu ensimmäistä Tomb Raider -elokuvaa, ja vaikka en ole nähnyt sitä, tiesin Ta Prohmin olevan viidakon peitossa. Viidakkoa on kyllä kaadettu paljon pois turistien tieltä, sillä vielä sata vuotta monia temppeleitä ei näkynyt metsän keskeltä. Onneksi kaikkia puita ei ole kaadettu.

Tämä on jokin kuuluisa ovi Tomb Raiderista.

Nämä kivet oli numeroitu, ilmeisesti uudelleenkasaamisen helpottamiseksi.

Puut voivat näköjään kasvaa missä tahansa.

Oli kiehtovaa nähdä, miten luonto pystyy kasvamaan uudestaan paikalle, minkä ihmiset ovat hylänneet. Kambodzalaiset ilmeisesti tuhosivat aika paljon läheisiä vuoria etsiessään sopivia kiviä temppeleidensä rakentamiseen, joten ehkä puiden valloitus on jonkinlainen kosto. Mielikuvitus laukkaa, kun näkee puiden kiivenneen satoja vuosia vanhojen temppeleiden katolle.

Seuraavaksi ajelimme lähes tunnin tuktukilla pohjoiseen katsomaan yhtä hieman erikoisempaa temppeliä. Ajomatka maaseudun halki oli hauska, sillä näimme laiduntavien vesipuhveleiden lisäksi perinteisiä taloja, jotka seisovat tolppien päällä. Ikävä kyllä en saanut niistä kuvia. Tuon malliset talot sopivat kuitenkin Kambodzan ilmastoon, jossa erottuvat selkeästi kuiva kausi ja sadekausi. Sadekaudella vettä saattaa tulla niin, että maa tulvii. Lisäksi näimme seuraavana päivänä käytännössä, kuinka lehmät pääsivät suojaan korkeiden talojen alle.

Banteay Srei erosi muista temppeleistä koristeellisuudellaan. Se on hyvässä kunnossa, sillä sitä aloitettiin kunnostamaan jo vuonna 1930. Temppelin alkuperäistä ikää ei tiedetä varmasti. Alunperin se on ilmeisesti rakennettu vuonna 967, mutta temppelin rakennustyyli viittaa siihen, että se on rakennettu myöhemmin uudestaan.

Toni ja Alex kävelemässä kohti temppeliä.

Hiekkakivi oli kaikkialta kaiverrettu näin tarkasti.

Yleiskuva idyllisestä temppelistä.

Paluumatkalla kohti Siem Reapia pysähdyimme maamiinamuseossa. Museon on perustanut entinen punakhmer-sotilas, joka aikoinaan asensi maahan miinoja. Myöhemmin hän erosi punakhmereistä ja ryhtyi purkamaan pommeja. Tämän museon tarkoitus on lisätä tietoisuutta maamiinojen vaaroista, sillä Kambodzassa kuolee tai loukkaantuu edelleen yli sata ihmistä vuodessa miinoihin.

Keskellä museota oli puretuista miinoista tehty vitriini.

Maamiinamuseossa oli surullisia kertomuksia lapsista, joiden elämää maamiinat ovat järkyttäneet. Koska koko Kambodzan kartoittaminen maamiinojen varalta on maan resusseilla mahdoton tehtävä, joutuvat erityisesti maaseudun asukkaat jatkuvasti pelkäämään ansoja metsissä ja pelloilla. Kaikkein järkyttävintä museossa oli ehkä kuitenkin muistaa se, ettei Suomi ole vieläkään sitoutunut maamiinat kieltävään Ottawan sopimukseen. Syitä tälle tietysti on useita, mutta Kambodzan jälkeen sopimuksen ulkopuolelle jääminen tuntuu silti järjettömältä.

Nykyhistorian jälkeen palasimme taas kauemmas ajassa, kun vierailimme Banteay Samré -temppelillä. Tuota temppeliä hallitsivat vallihaudat, ja niiden yli hyppiminen lähes tyhjässä temppelissä oli virkistävää. Banteay Samré olisi mahtava paikka leikeille, varsinkin, jos vallihaudoissa olisi vettä. (Ehkei kuitenkaan niitä krokotiileja, mitä Angkor Watin valtakunnan aikana hyödynnettiin.)

Tämä puu sai rauhassa kasvaa muuten siistinä pidetyn temppelin muurien sisäpuolella.

Päivän lopuksi ajoimme Siem Reapista etelään, tarkoituksena kiivetä Phnom Krom -kukkulalle katsomaan vielä yhtä temppeliä. Matka kukkulalle kulki ensin pöllyävien teiden läpi ja pitkin joenvartta, jossa talot seisoivat korkealla joen yläpuolella. Loppupuolella matkaa tien sivusta muuttui kosteaksi pelloiksi, sillä lähestyimme Tonle Sap -järveä. Tai itse asiassa tie kulki silloin jo järven keskellä. Tonle Sap on nimittäin vuodenajan mukaan muuttuva järvi. Nyt kuivalla kaudella sen pinta-ala on pienimmillään, mutta sadekaudella sen valtaama ala viisinkertaistuu. Siihen liittyvä Tonle Sap -joki myös muuttuu vuoden mittaan, se nimittäin vaihtaa kahdesti vuodessa virtaussuuntaansa. Kukkulalle kiivetessä maisemasta näki, missä sadekauden aikana on vettä.

Kukkulan päältä löysimme toiminnassa olevan munkkiluostarin lisäksi temppelin, joka oli imperiumin ensimmäisiä. Se on rakennettu jo 800- ja 900-lukujen vaihteessa.

Nykyään temppeli on ilmeisesti vaarallisen paljon hajoamispisteessä ja vahvasti tuettu.

Kellon ympäri jatkuneen kiertoajelumme päätteeksi olimme todella väsyneitä, mutta halusimme silti käydä Siem Reapin Night Marketissa viimeisen illan kunniaksi. Night Market on toreista kuulemma eniten turisteille suunnattu, mutta siltä se ei vaikuttanut. Ihmisiä oli liikkeellä vähän ja hinnat edullisia. Emme kuitenkaan juuri ostaneet mitään, koska löysimme rentouttavamman paikan: kalahieronnan. Pikkukalat söivät puoli tuntia kuollutta ihoamme, ja hyvin se tuntui maistuvan.

Matkan kahdesta viimeisestä päivästä ei ikävä kyllä ole kovin paljon kuvia, sillä bussin kyydistä niitä oli vaikeaa ottaa, ja pääkaupungissa tuntui turvallisemmalta pitää kamera piilossa. Lähdimme aikaisin lauantaiaamuna uudella pikkubussilla kohti Phnom Penhiä, Kambodzan pääkaupunkia. Matka kesti viisi tuntia, mutta väsymyksestä huolimatta sen aikana ei kauheasti malttanut nukkua. Ikkunasta näki kaikkea mielenkiintoista, kun ohitimme maaseutua ja välillä suurempia kaupunkeja. Tiellä liikkuu myös kaikenlaisia ajoneuvoja, oli ponien vetämiä kärryjä, avolava-autoja täynnä ihmisiä, ja jopa mopojen päällä kuljetettavia sikoja. Kambodzan liikenne on aika kaoottista ja ohi mennään mistä päästään, mutta onneksi kuskimme oli pätevä ja varovainen, ainakin liikennekulttuurin huomioon ottaen. Olimme kuitenkin tarkoituksella varanneet paikat bussista, missä oli turvavyöt.

Saavuimme Phnom Penhiin jo puolen päivän aikaan, ja käytyämme heittämässä tavarat hostelliin, lähdimme tuktukilla matkaan. Tiesimme päivästä tulevan rankan, sillä halusimme käydä katsomassa kaksi punakhmerien vallasta kertovaa nähtävyyttä. Ensimmäisenä ajoimme kaupungin laidalla Choeung Ekiin, joka on eräänlainen muistomerkki kansanmurhan uhreille.

Choeung Ekiä kutsutaan myös Killing Fieldiksi, sillä muistomerkki on paikalla, jossa punakhmerit tappoivat tuhansia ja hautasivat heidät joukkohautoihin. Tuo kauniilta näyttävä muistomerkki on sisältä karmivampi, sillä se sisältää yli 8000 pääkalloa, jotka löydettiin haudoista. Taustalla soiva hiljainen musiikki kuitenkin teki paikasta enemmän levollisen kuin ahdistavan.

Pienellä alueella Choeung Ekissä voi kävellä ja lukea opaskylttejä, jotka kertovat mitä uhreille siellä tapahtui. Joukkohaudat on nyt tyhjennetty, mutta ne on jätetty muistuttamaan kauheuksista.

Choeung Ek on turistikohde, mutta se on tarkoitettu ennen kaikkea kambodzalaisille. 30 vuotta punakhmerien vallan päättymisenkään jälkeen tapahtumista ei ole päästy yli, eivätkä ihmiset mielellään puhu asioista joita ovat kokeneet. Maassa, jossa on vain 20 psykiatria Lonely Planetin tietojen mukaan, ei ihmisten traumoja pystytä millään parantamaan. Tämä muistomerkki yrittää tuoda edes hieman lohdutusta heille.

Seuraavaksi ajoimme takaisin kaupunkiin ja katsomaan vielä pahempaa paikkaa, Tuol Sleng -museota. Museo on entinen koulu, jonka punakhmerit ottivat käyttöönsä kiduttaakseen uhrejaan, jotka myöhemmin vietiin Choeung Ekiin tapettaviksi. Silloin paikan nimi oli S-21.

En pystynyt ottamaan kuin muutaman kuvan S-21:stä. Ulkopuolelta paikka näyttää tavalliselta koululta, mutta sisällä ovat kauheudet. Osa rakennuksista on jätetty siihen kuntoon, jossa ne olivat vietnamilaisten vallatessa kaupungin vuonna 1979. Museovieraat pääsevät käymään pienissä vankikopeissa sekä huoneissa, joissa kidutukset tapahtuivat. Toisiin rakennuksiin on kerätty paljon valokuvia, sillä punakhmerit ottivat kuvat kaikista uhreistaan. Suurimmassa osassa kuvista on miehiä, mutta joukossa on myös naisia ja lapsia. Syyksi kiduttamiselle riitti esimerkiksi vieraiden kielten osaaminen, sillä koulutettuja ihmisiä halveksuttiin. Jossain vaiheessa punakhmerit alkoivat tapaa myös omiaan, kun joukkojen sisällä syntyi ristiriitoja.

Museossa oli myös uudempia valokuvanäyttelyitä. Yhdessä näytettiin kuvia entisistä punakhmer-sotilaista. Toisessa kuvassa he olivat sotilasuniformuissaan, toisessa nykypäivänä. Heitä oli haastateltu nyt kymmeniä vuosia vallankumouksen jälkeen, ja monet kertoivat, kuinka vaihtoehtoja joukkoihin liittymiselle ei annettu tai kuinka he luulivat tekevänsä palveluksen maalleen ja kansalleen, mikä kuitenkin osoittautui vääräksi luuloksi. Tänä päivänä nuo ihmiset elävät niin normaalisti kuin voivat, mutta 70-luvun tapahtumat eivät voi lakata jakamasta Kambodzaa. Vaikka kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä Pol Potin pahuudesta, ei kai yksi ihminen voinut saada aikaan miljoonien kuolemaa? Oikeudenkäynnit muita punakhmerien johtohahmoja kohtaan ovat vieläkin vasta käynnistymässä, ja monilla Kambodzan nykyisistä hallitsijoista on historiansa vallankumousjoukoissa.

Toinen koskettava valokuvanäyttely esitteli ruotsalaisen valokuvaajan töitä, jotka hän oli ottanut Kambodzassa vuonna 1978. Silloin joukko ulkomaalaisia oli päässyt muuten hyvin suljettuun maahan, ja heille näytettiin kommunismin parempi puoli. Myöhemmin tuo ruotsalainen valokuvaaja tajusi olleensa osa propagandakoneistoa levittäessään kuvia iloisista ihmisistä maailmalle, vaikka hän jo aikoinaan epäili kaiken näkemänsä todenmukaisuutta. On ihmeellistä ja pelottavaa, kuinka muu maailma ei tajunnut tai välittänyt siitä, mitä Kambodzassa 70-luvun lopulla tapahtui.

Museovierailun jälkeen olimme henkisesti aivan väsyneitä. Jaksoimme illalla ainoastaan käydä päivällisellä ja istua hostellihuoneessa. Phnom Penh ei vaikuttanut kovin mukavalta kaupungilta ensimmäisenä päivänä.

Toisena päivänä heräsimme aikaisin ehtiäksemme vielä kiertää kaupunkia. Saimmekin siitä paremman kuvan auringonpaisteessa. Kahden miljoonan asukkaan kaupunki on vilkas, mutta katujen ylittäminen onnistui, kun kärsivällisyyttä sopivan välin odotteluun riitti. Suunnistaminen Phnom Penhissä on melko helppoa, sillä kadut on numeroitu ranskalaisten siirtomaaisäntien toimesta. Talojen numerointi tosin hyppii, joten kahdella talolla voi olla saman numero samalla kadulla. Pääkaupunki muistutti ehkä kokemistani kaupungeista eniten Kiinan kaupunkeja, vaikka näimmekin siellä vain yhden pilvenpiirtäjän. Niitä on kai kuitenkin tulossa lisää. Mutta muissa miljoonakaupungeissa en kyllä ole nähnyt apinoita kadunvarsilla.

Kävelimme sunnuntaiaamuna ensimmäiseksi kuninkaalliselle palatsille, joka on rakennettu nykyiseen muotoonsa vuonna 1919. Kuningas Sihanomi asuu täällä vielä, mutta turistit pääsevät kävelemään palatsin pihalla sekä vierailemaan parissa rakennuksessa. Loistelias kuninkaanpalatsi oli valtavassa, suorastaan irvokkaassa, kontrastissa muuhun Kambodzaan. Sen rakennusaikoina Kambodza oli kuitenkin vielä toisenlainen maa, joten loisteliaisuus sopi siihen aikaan kai paremmin.

Ranskalaisten vaikutus näkyi palatsissa tässä kummallisessa rakennuksessa.

Palatsin suurin nähtävyys on hopeapagoda, jonka nimi tulee hopealla peitetystä lattiasta. Nyt lattiasta näkee vain palasen, sillä loppuosa on suojattu. Pagodan sisällä oli näytteillä khmerien kulttuuriaarteita, mutta niitä ei saanut valokuvata. Pagoda on kuitenkin näyttävä myös ulkopuolelta.

Palatsin muurien sisällä viihtyi yksi apina.

Loppupäivän kiertelimme kaupungin keskustaa. Kävimme rannassa, jossa Mekong-joki yhdistyy suuntaansa vaihtavaan Tonle Sapiin. Joella näki, miten nykypäivä ja perinteet yhdistyvät Phnom Penhissä.

Meno kaupungissa näytti jokseenkin tältä.

Kävimme myös Wat Phnom -kukkulalla, josta Phnom Penhin sanotaan saaneen alkunsa, kun sinne rakennettiin temppeli vuonna 1373. Phnom Penhistä tuli sen jälkeen Kambodzan keskus Angkor Watin hiljentyessä. Wat Phnomilla oli paljon kerjäläisiä ja kaikenlaisen rihkaman myyjiä, mutta tässä vaiheessa olimme jo kovettaneet itsemme ja osasimme kulkea heidän ohitseen juurikaan häiriintymättä.

Lentomme Kuala Lumpurin kautta Singaporeen lähti puoli viideltä iltapäivällä, mutta Phuketin lentokentästä viisastuneena lähdimme kentälle hyvissä ajoin. Se oli kuitenkin turhaa, sillä Phnom Penhin lentokenttä toimi hyvin, ja nyt meille jäi paljon ylimääräistä aikaa. Ehkä ylimääräinen aika oli kuitenkin vain hyväksi, sillä Kambodzan sulattelu oli hyvä aloittaa jo paluumatkalla. Luin molemmat lentomatkat matkaopasta muiden nukkuessa, sillä halusin tietää maasta enemmän.

Vajaa viikko matkan jälkeen olen vieläkin Kambodzan lumoissa. Sen ystävälliset ihmiset, leppoisa tunnelma ja herkullinen ruoka yhdistettynä pitkään, mutta myös hirveään historiaan on yhdistelmä, jota ei voi unohtaa. Katsoimme eilen elokuvan Killing Fields, joka kertoo punakhmerien vallasta kahden toimittajan, amerikkalaisen ja kambodzalaisen näkökulmasta. Maassa käynnin jälkeen ymmärsin tuosta elokuvasta ehkä vähän liikaakin, ja toisaalta se antoi vielä uusia näkökulmia siihen, mitä Kambodzassa 30 vuotta sitten tapahtui.

Kambodza jäi vaivaamaan mieltäni, niin hyvässä kuin pahassakin.

Ympäristöasiaa

2009-03-08T13:18:00.008+03:00

Kuiva blogiotsikko viittaa siihen, että sen ajan mitä koululta viime viikolla jäi, olen kuluttanut luontoasioiden parissa. Viime sunnuntaina kävimme Singapore Zoo:ssa, jonka valtavan alueen läpi käveleminen vei kuusi tuntia, vaikka matelijatalo pitikin jättää väliin.

Vaikka eläintarhoista usein jää ahdistunut olo eläinten vangitsemisen takia, oli Singaporen eläintarha tässä mielessä iloisempi paikka. Monilla eläimillä on avarat tilat, joita eivät aidat rajaa. Ihmisten ja eläinten erottaminen on monissa tilanteissa toteutettu kaivamalla jokia, joten ihmiset ja eläimet ovat samalla korkeudella. Joessa kahlaava tiikeri oli rentoutuneen näköinen.

Eläintarhassa oli paljon eläimiä, joista osaa en ollut nähnyt missään muualla aikaisemmin. Nämä kääpiovirtahevot olivat suloisia, ja niihin oli helppo samaistua! Ne kyllä osaavat poseerata minua paremmin.

Eläintarhasta löytyi osioita eri maailman kolkille. Afrikkaa esittävässä paikassa oli erilaisia apinoita, jotka pitivät yllä omaa showtaan. Pikkuapinat olivat suloisia, suuremmat eivät. Australian alueella emme pettymykseksemme nähneet koaloita, mutta kenguruita sentään. Tulevaa Sydneyn matkaa varten opin hieman nöyryyttä seuraavasta tekstistä:

Yksi eläintarhan mielenkiintoisimmista eläimistä oli komodonvaraani, joita asuu joillakin Indonesian saarilla. Eläin näyttää raskaalta ja kömpelöltä, mutta on vaarallinen. Sen sylki on myrkyllistä, ja epäillään sen joskus tappaneen ihmisiäkin. Eläinpuiston varaani syö vain joka toinen viikko, mutta kerralla se voi syödä vaikka kokonaisen sian. Hurjinta tuossa liskossa on sen vaikea nuoruus. Vastakuoriutuneet varaanit joutuvat nimittäin heti kiipeämään puihin turvaan ja asumaan siellä vuoden, jotteivät aikuiset syö niitä. Ei ole ihme, että ne jotka kasvavat isoiksi, kasvavat sitten kunnolla kahden tai kolmen metrin mittaisiksi.

Ei Singaporenkaan eläintarha ole mikään paratiisi eläimille, sillä jotkut eläimet on sielläkin teljetty aivan liian pieniin häkkeihin. Sieltä löytyvät myös ne oudosti pakolliselta vaikuttavat jääkarhut, jotka eivät aivan sovellu tällaiseen ilmastoon. Eläinten tarhaaminen voi toki olla järkevää lajien säilymisen kannalta, mutta ideologiaa ei kovin hyvin ole sovellut useimmissa eläintarhoissa. Vai eikö tunnu vähän oudolta syödä lounaaksi lintuja, kun on niitä juuri hetki sitten ihastellut?

Toinen ympäristöön liittyvä retkeni, vähän enemmän puunhalaamiseen liittyvä, oli ympäristöystävällisessä temppelissä vieraileminen. Huomasin sattumalta NUS:n ylioppilaskunnan ympäristöjaoksen järjestävän vierailun tähän buddhalaiseen temppeliin, ja ilmoittauduin mukaan. Ikäväkseni unohdin kuitenkin kamerani, joten nyt pääsen vain kuvailemaan näkemääni. Kuulin kyllä enemmän kiinnostavaa kuin mitä näin, sillä oppaanamme ollut mies kertoi rohkeita ajatuksiaan Singaporen politiikasta ja historiasta.

Poh Ern Shihin temppeli on 60 vuotta vanha, mutta viime vuosina temppeliä on alettu kunnostaa. Tarkoitus on tehdä siitä helppokulkuisempi sekä ympäristöystävällisempi. Idea on tehdä temppelistä avoin myös vanhuksille, ja siksi kaikkialle pääse nykyään liikkumaan pyörätuolilla. Oppaamme, joka toimii vapaaehtoisena temppelissä, oli käynyt hakemassa Japanista ja Kanadasta apuvälineitä vanhuksille, jotta nämä voisivat tulla temppeliin ilman saattajaa. Singapore on kuulemma todella huono vanhusten aktivoimisessa, sillä täällä luotetaan siihen, että lapset ja lapsenlapset huolehtivat heistä kaikessa. Mutta koska ihmiset elävät täälläkin koko ajan pidempään, on Poh Ern Shihin temppeli päättänyt auttaa ikääntyvien kunnossa pysymisessä.

Toinen temppelin kehittämisen tavoite on vihreys. Temppelin katolla on kolme erilaista aurinkopaneelia joilla testataan, mikä malli sopii parhaiten Singaporen oloihin. Lisäksi kokeilun alla on pienten tuulivoimaloiden sekä aurinkopaneelin yhdistäminen valaisun käyttöön. Kaikista näistä kokeilusta lisätään tiedot temppelin nettisivuille, sillä tavoite on saada muutkin singaporelaiset lisäämään vihreän energian käyttöä. Moneen kertaan oppaamme puheista sai kuulla, kuinka tuhlaavainen ja saastuttava tämä kansakunta on. Tällä hetkellä Singapore tuottaa energiansa pääosin öljyllä ja maakaasulla. Ovelasti öljynjalostamoiden pahimmat päästöt lasketaan ilmoille juuri silloin, kun tuuli on pois päin Singaporesta...

Takaisin vierailuun. Jo nyt temppeli kerää kaiken sadeveden kastelua varten, mutta tulevaisuudessa sinne rakennetaan myös pieni vedenpuhdistamo. Suodatuslaitteiden lisäksi tähän laitokseen on tulossa käänteisosmoosilaite sekä UV-suodatin, joten hinta on varmasti kova. Vedenpuhdistuslaitoksen on kuitenkin tarkoitus toimia esimerkkinä muille kansalaisille siitä, että singaporelaiset tarvitsevat varajärjestelmiä. Singapore nimittäin kuuluu Tyynenmeren tulirenkaaseen, joten maanjäristysten vaara on olemassa täälläkin. Voimakas maanjäristys voi rikkoa kaupungin vesijohtoputket, jolloin vesihuolto kaatuu. Maanjäristyksen aiheuttama tsunami taas saattaisi ulottua Singaporen tekojärviin, joita on myös hyvin lähellä merta. Suuri osa juomavedestä otetaan noista järvistä, joten puhdas vesi pitäisi sitten hankkia muualta. Puhdas vesi aiheuttaa kuitenkin kiistoja Malesian kanssa jo nyt, saati sitten kriisitilanteessa.

Näiden poikkeustilanteisiin varautumisen lisäksi temppeli tietysti pyrkii säästämään rahaa uusilla rakenteillaan. Kenties hienoin temppelin ratkaisuista on luonnollinen ilmastointi. Seiniä on vain minimimäärä, ovia ei juuri ollenkaan. Suuri temppelisali on sivuilta kokonaan avoin, mutta katto on pyöreä ja korkea, ja sen keskellä on pieni reikä. Tämän rakenteen johdosta ilma kiertää seinistä sisään ja nousee lämmittyään katon reiästä ulos. Salissa seistessä tunsin tuulenvireen, enkä kaivannut ilmastointia.

Energiateekkarille tuollainen paikka oli hyvin mielenkiintoinen ja oli hienoa nähdä, ettei Singaporen tulevaisuus energiansäästön kannalta ole toivoton. Tässä maassa on vielä tässä vaiheessa kuitenkin mahdotonta olla ympäristöystävällinen. Kierrätyspisteitä on vain muutamissa puistoissa, jokaisessa kaupassa ostokset pakataan useisiin muovipusseihin, ja ilmastointi jyllää usein aivan liian kovalla. Onneksi joukkoliikenne toimii erinomaisesti, niin omaatuntoaan voi jotenkin paikata.

Energiatehokkuuden lisäksi olen tällä viikolla opiskellut ahkerasti, sillä minulla oli ensimmäiset kokeet. Täällä kokeissa vaaditaan todella paljon, ja sen huomaa jo siitä, että välikokeisiin oli aikaa kolme varttia. En tiedä miten pärjäsin paikallisen tiukan arvostelun mukaan, mutta ainakin politiikan harjoituksissa ollut väittely sujui hyvin. Onnistuimme parini kanssa olemaan vakuuttavia väitteessämme "Nationalism is good for the health of a democracy", ja luokka äänesti meidät voittajiksi. En itse valinnut tuota aihetta mutta väittelyn teki helpoksi se, ettei omaa mielipidettä väitteeseen tarvinnut miettiä.

Reilun viikon ahkeran opiskelun jälkeen onkin hyvä pitää taas vähän lomaa: olen tiistaista sunnuntaihin Tonin kanssa Kambodzassa. Menemme ensin Siem Reapiin ihailemaan Angor Watin temppeleitä, ja Alex liittyy siellä seuraamme. Takaisin lennämme pääkaupungista Phnom Phenistä. Hienoa nähdä vaihteeksi vähän erilainen maa!

Phuket, Thailand

2009-02-28T16:59:00.013+03:00

Yliopiston lukulomalla lähdimme Tonin, Jessen ja Niinan kanssa neljäksi päiväksi Thaimaan Phuketiin. Phuketilla on jossain määrin huono maine ylenmääräisen turisminsa takia, mutta suurelta saarelta löytyy myös oikeaa Thaimaata. Me koimme palasia molemmista.

Lensimme Thaimaaseen halpalentoyhtiö Tiger Airwaysillä, joka vaikutti luotettavalta ja tarpeeksi mukavalta niin lyhyelle lennolle. Luksusmaisen Singaporen halpaterminaalin rinnalla Pirkkalan kakkosterminaali kalpenee, mutta Phuketin International Airport oli toista luokkaa. Sekä tullessa että lähtiessä jouduimme odottamaan lähes tunnin passintarkastusjonoissa, lähtiessä lisäksi ylimääräisessä läpivalaisussa. Aikaa tuolle kentälle kannattaa siis varata reilusti, me olimme siellä onneksi vahingossa kolme tuntia ennen paluulentoa.

Olimme varanneet majoituksen saarella Phuket Townista, joka on melko kaukana rannoista. Valinta osoittautui oikeaksi, sillä kaupunki tuntui aidolta matalalla kadun päällä roikkuvine sähköjohtoineen ja ravintoloineen, joista ei löydy englanninkielistä ruokalistaa. Onnistuimme kuitenkin tilaamaan ensimmäisenä iltana perinteistä phad thaita, nuudelimunakasta.

Hostellimme Phuket Backpacker oli kehuttu, ja ihan syystä. Kahden hengen huoneet omalla suihkulla olivat siistejä ja melko edullisia, eikä ilmastoinnin tilalla oleva puhallin kauheasti unia häirinnyt. Hostellissa asui nimensä mukaisesti reppureissaajia, koska rantoja suosivat turistit majoittuvat muualla. Viimeisenä iltana meillä oli mielenkiintoinen keskustelu muiden matkaajien kanssa siitä, mitä eroa on backpackerilla ja turistilla, ja emmekö me muka kaikki ole turisteja matkustaessamme vieraaseen maahan.

Ensimmäisenä aamuna lähdimme etsimään kaupungista ompelijaa, sillä se oli toinen reissun tavoitteista. Toinen oli snorklaamaan pääseminen. Olimme nähneet edellisenä iltana yhden ompelijan, ja sinne suuntasimme nyt. Tuo paikka oli löytö, sillä kolmen päivän kuluttua saimme erinomaiset kaksi mekkoa ja yhden miesten puvun mukaamme Singaporeen. Aluksi pukutilauksista ei tosin meinannut tulla mitään, koska olimme ilmeisesti hieman liian tiukkoja tinkaamisessamme. Lopulta saamamme hinta taisi olla hyvin edullinen, sillä niin hyvää jälkeä ompelijat tekivät. Jos joku aikoo suunnata Phuketiin, suosittelen mielelläni tuota paikkaa.

Pukutilauksen jälkeen lähdimme etsimään paikallisbussia, joka veisi meidät jollekin rannalle. Bussi löytyi, ja vajaan tunnin köröttelyn jälkeen olimme Karon-rannalla. Karon näytti ensimäisen kerran sen, millaista Phuketin rantaelämä on. Hienoja hotelleja, kalliita ravintoloita ja rihkamakojuja vieri vieressä reunustamassa pitkää ja suoraa hiekkarantaa. Yhdelle rannalle jäimme makoilemaan, jotta saisimme korkata uudet snorkkelit. Rannan kalamaailma ei ollut kummoista, eikä voimakkaiden aaltojen takia vesi ollut kovin kirkasta. Rannalla oli kuitenkin rentouttavaa, ja nopeasti horisonttiin putoava aurinko oli kaunis.

Nämäkin maistuivat rannalla, hinnat kun olivat murto-osa Singaporen vastaavista.

Seuraavana päivänä heräsimme aikaisin aamulla ehtiäksemme Phi Phi Donille lähtevään lauttaan. Olimme ostaneet vain meno- ja paluuliput laivaan, sillä kiertomatkat olisivat maksaneet huomattavasti enemmän. Phi Phi tuntuu olevan muodikkaampi matkustuskohde kuin Phuket, mutta meitä sekään ei vakuuttanut. Emme varmaankaan löytäneet Phi Phin paratiisimaisuutta siksi, että laiva jätti meidät pääsatamaan, josta pääsi kävellen vain yhdelle rannalle. Vesi oli siellä hyvin sameaa, ja snorklatessa pääsi ihailemaan ainoastaan hassuja pieniä kaloja, jotka rakensivat itselleen kolon hiekkaan ja peruuttivat sinne aina uhan lähestyessä. Olimme Phi Phin rannalla alkupäivän, ja pois lähtiessämme törmäsimme pitkään rannalla makoilevien turistien riviin ja taustalta kuuluvaan rasittavaan musiikkiin. Hyvä päästä pois.

Maisemat olivat kyllä hienot.

Illalla oli vuorossa matka kaiken pahan alkulähteille, nimittäin Patong-biitsille. Pojat halusivat katsomaan alkuperäistä thai boxingia, ja lähdimme Niinan kanssa samalla taksikyydillä katsastamaan Phuketin vilkkaimman rannan. Nyrkkeilymatsin alkaessa suuntasimme ensimmäiselle hierojalle jonka löysimme. Tunnin thai-hieronta teki hyvää jaloille ja niskalle, vaikka välillä pitikin purra hampaita yhteen. Pienen hierojan kyynärpäissä voi olla uskomattoman paljon voimaa! Rentouttavan hieronnan jälkeen lähdimme kiristämään hermojamme Patongin kaduille. Osuimme torille, joka oli sekoitus piraattivaatteita sekä pieniä ja meluisia juottoloita. Joka paikassa vastaan tuleva suomen tai ruotsin kieli ei myöskään tehnyt paikasta kovin ainutlaatuista. Nyrkkeilyottelu oli kuitenkin kuulemma onnistunut, ja pääsin itsekin näkemään sitä muutaman loppuminuutin ilmaiseksi.

Sukelteluonnemme kääntyi seuraavana päivänä, sillä Lonely Planetin (jota ei ehkä voi ylistää liikaa) vinkin perusteella löysimme Laem Singh -nimisen rannan. Matkustimme rannan lähelle ensin paikallisbussilla, jonka jälkeen kiipesimme jyrkän rinteen alas. Maanmuotojen takia tämä pieni ranta on ilmeisesti välttänyt suurimman turistiryntäyksen, joten mekin mahduimme rantavarjojen alle. (Tässä vaiheessa matkaa auringonottaminen ei enää ollut terveellistä.)

Laem Singhistä löytyi kirkasta vettä ja paljon kaloja, joten pääsimme vihdoin myös kokeilemaan vedenalaista kertakäyttökameraamme. Kalalajejakin tunnistin monia; siellä oli esimerkiksi suuria sinisiä kaloja, yksi neulakala, raitakaloja sekä se kala Finding Nemosta, joka on akvaarion pomo. Rannan hienoutta eivät onnistuneet pilaamaan edes jatkuvasti jotakin tarjoavat kauppiaat, jotka kiersivät rantatuolien välissä. Apinankin olisi saanut syliinsä istumaan, Tonille mahdollisuutta tarjottiin kesken lounaan. Hieman harmia syntyi vasta silloin, kun yritimme lähteä pois rannalta. Tunnin busseja turhaan odotettuamme tajusimme, etteivät ne pysähdy rannan kohdalla ottamaan matkustajia. Tiellä rannan kohdalla nimittäin oli tuktukien pysähdyspaikka, ja kirjoittamattomien sääntöjen mukaan niiden asiakkaita eivät muut saa viedä. Lopulta mekin jouduimme taipumaan ja matkustamaan tuolla turistiansalla.

Tuktuk bussista kuvattuna.

Viimeisenä matkapäivänä emme enää ehtineet emmekä halunneet lähteä rannalle, vaan päätimme kävellä Phuket Townissa olevalle kukkulalle. Noin puolen tunnin kiipeämisen aikana useampikin tuktuk-kuski tarjosi palveluitaan ja ihmetteli kävelemistämme, joka on ilmeisesti Thaimaassa yhtä epätavallista kuin Singaporessa. Kukkulan huipulle kannatti kuitenkin kiivetä kuumuudesta huolimatta, sillä sieltä näki melko kauas. Kuvasta huomaa, ettei Phuket Townissa loistohotelleja paljon ole.

Paluumatkalla kiersimme kartasta löytyneet suuren Buddha-patsaan kautta, joka hohti auringonvalossa.

Buddhalaisuus on Thaimaassa arvossaan, kun pieneen kaupunkiin rakennetaan tällaisia temppeleitä. Jokaisen thaimaalaisen miehen on ilmeisesti hyvä toimia nuoruudessaan ainakin kolme kuukautta munkkina, joten siksi heitä voi näkyä paljon katukuvassa.

Vaikka reissumme oli mukava ja ehdimme kokea muitakin kuin rantoja, ei Phuket minua silti aivan vakuuttanut. Ruoka oli kuitenkin hyvää ja ihmiset ystävällisiä, ja onneksi kotiinviemisiksi jäi kaunis iltapuku. Olisi varmasti hyvä avartaa Thaimaa-kuvaansa matkustamalla esimerkiksi Bangkokiin, mutta sille ei kyllä jää aikaa. Ja johonkin minunkin on hiilidioksidipäästöjeni raja vedettävä.

Lopuksi vielä yksi kuva Singaporesta parin viikon takaa, koska ruoasta ei vielä ole tarpeeksi kuvia. Tämä on Banana Leaf -ravintolasta, jonne yritämme viedä kaikki vieraamme. Olen syönyt tämän vuoden parhaan annoksen siellä, intialaista chicken tikkaa. Äiti piti siitä myös.

Huh hellettä

2009-02-21T11:17:00.010+03:00

ja iik ilmankosteutta.

Singaporessa ilmeisesti todella on jonkinlainen talvikausi, sillä sen loppumisen huomasi viime viikolla. Lämpötila ja ilmankosteus nousivat juuri silloin, kun äiti tuli Suomesta tänne kyläilemään. Ilmaston ei kuitenkaan ollut tarpeeksi painava (tai painostava) syy löysäillä kaupungin kiertämisessä, joten minäkin ehdin nähdä paljon uusia paikkoja kaupungista. Tuli myös uudestaan todettua muunmuassa se, että Orchard Road on hirveä paikka ja että Singaporen puistoissa pääsee helposti pakoon ihmisvilinää. Alla oleva kuva on kuuluisan ostoskadun viereisestä puistosta, joka oli jo kuin toisesta maailmasta.

Koska olen itse yrittänyt perehtyä paikalliseen ruokakulttuuriin, pääsi äitikin maistamaan paljon uusia ruokalajeja. Chicken rice, Carrot cake sekä intialainen että japanilainen ruoka maistuivatkin hyvin, ja löysimme vihdoin myös kiinalaisen dumplings-ravintolan! Olen etsinyt noita taikinapalloja täältä koko alkuvuoden, mutta aiemmin löytämiini en possutäytteen takia ole suostunut koskemaan. Viime viikkoisia kasvisdumplingseja syödessäni olin kuitenkin niin innoissani, että unohdin jopa ottaa niistä valokuvan. Ehkä sitten seuraavalla kerralla.

Tämä kuva on kuuluisasta Lau Pa Sat -ruokakeskittymästä Raffles Placen metroaseman läheltä. Rakennelma on tuotu Singaporeen 1800-luvun lopulla Glasgowista. Ikävä kyllä se hukkuu ympäristöönsä, joka on täynnä korkeita toimistorakennuksia.

Jos kiinalaiset dumplingsit olivat hyvä kokemus, niin myös Singaporen tähän asti huonoin ruokakokemus löytyi kiinalaisesta ravintolasta. Tämän ravintolan löysimme sivukujalta, kun Lonely Planet oli pettänyt meidät parin ravintolavinkin kohdalla. Sattumalta löytämämme ravintola vaikutti hyvältä, sillä se oli täynnä paikallisia asiakkaita. Lopputulos ei kuitenkaan ollut onnistunut, ainakaan meidän turistien kohdalla. Possu oli sitkeää, kana pelkkää luuta, ja hinnat silti korkeita. Ehkä emme vain osanneet arvostaa omaperäistä ruokaa, mutta oudointa oli silti se, kuinka huonosti meitä palveltiin. Lähtiessämme meille ei sanottu sanaakaan, joten tuli tunne, että turisteja ei tuohon ravintolaan kaivattu. Tulipa todistettua, ettei aiemmin hyvin toiminut neuvo paikallisten suosimista ravintoloista aina toimikaan!

Älkää siis eksykö alla olevaan ravintolaan :)

Yhtenä päivänä harrastimme kulttuuria menemällä Singapore Symphony Orchestran konserttiin Singaporen kuuluisaan oopperataloon, Esplanadeen. Orkesteri soitti muunmuassa Wagneria ja Lisztiä suomalaisen Okko Kamun johdolla. Ystävänpäivän takia Wagnerin teokset eivät olleet ihan niin heviä kuin olimme odottaneet, mutta lähes sadan hengen orkesteri oli silti kokemisen arvoinen. Konsertin jälkeen matkustimme Swiss Hotelin 70.een kerrokseen, mutta emme jääneet jonottamaan siellä olleeseen ravintolaan. Katselimme kuitenkin hetken maisemia.

Swiss hotellin sijasta menimme viereiseen vanhaan Chijmes-luostariin, joka on nykypäivänä kauppojen ja ravintoloiden täyttämä viihdekeskus. Turisteina tilasimme siellä Singapore Slingit, jotka ovat ylimakean värisiä ja makuisia paikallisia erikoisuuksia.

Little Indian, Chinatownin, jokirantojen ja Colonial Districtin kiertämisen lomassa piti päästä aika ajoin pakoon rauhallisiin paikkoihin, joten kävimme muutaman museon lisäksi Sentosan saarella sekä Night Safarilla (eläintarha yöllä). Singaporelaisten hupialue Sentosa kuulostaa luontaantyöntävältä keinotekoisine huvituksineen, mutta tiistaiaamuna saari oli rauhallinen. Jatkuvasta rakentamisesta huolimatta saarelta löytyi asfaltoitu luontopolku, jota kunnostettiin istuttamalla sinne uusia kasveja. Uimarannat vaikuttivat jopa melko aidoilta, jos ei kiinnittänyt huomiota rantaa reunustaviin hotellirakennelmiin ja merellä odottaviin tankkereihin.

Viimeinen kuva on hieman epäselvä, mutta siinä on tärkeä opetus, jonka kuvasin Asian Civilizations Museumissa.

Tiedoksi siis, että huomenna lähdemme Tonin ja kahden Suomesta matkanneen vieraan kanssa neljäksi päiväksi Thaimaan Phuketiin, koska koulusta on lukuloma. Matalampi ilmankosteus, täältä tullaan!

Pieniä uusia kokemuksia

2009-02-10T16:49:00.007+03:00

Malesian matkaan jälkeen olin päättänyt opiskella puolitoista viikkoa ahkerasti, koska sen jälkeen olisi taas tiedossa poikkeuksellista ohjelmaa. Opiskelun oheen on kuitenkin mahtunut lyhyitä hetkiä, jolloin olen taas kokenut jotakin uutta. Olen tietysti opiskellessanikin oppinut kaikkea uutta ja hienoa, mutta keskityn tässä jutussani silti niihin muihin asioihin.

Viime viikolla olin yliopistoni ylioppilaskunnan uudenvuoden buffetissa, jossa hyökkäsin juttusille ylioppilaskunnan puheenjohtajan kanssa. Ehdimme hetken vertailla suomalaista ja singaporelaisesta ylioppilaskuntakulttuuria toisiinsa. Kävi ilmi, että Singaporessa ylioppilaskunnan johtopaikoilla toimitaan täysipäiväisten opiskelujen ohella ja ilman minkäänlaista palkkiota. Suomessa etujen ajaminen taitaa siis olla vähän helpompaa.

Seuraavana iltana, keskiviikkona, pakotin itseni lähtemään kuuluisaan "Ladies Nightiin". Singaporen useimmissa yökerhoissa on aina keskiviikkoisin naisille sisäänpääsy ja jopa juomat ilmaisia, joten suurin osa vaihtareista viettää aina keskiviikkonsa baarissa. Minulle ja kämppikselleni riitti kuitenkin pari tuntia meluisassa ja huonoa musiikkia soittavassa yökerhossa. Tulipa nähtyä mistä on kyse, eikä tarvitse hukata yöuniaan uudestaan tuollaiseen.

Viikonlopun uusista kokemuksista jouduin jo vähän maksamaankin, kun kävimme eri kulttuureja esittelevässä tanssinäytöksessä. Opiskelijoiden esitykset olivat tasoltaan vaihtelevia, mutta ihailin paneutumista oman kotimaan kulttuuriin. Suomessa yliopistot eivät millään voisi saada opiskelijoitaan tanssimaan oman kotipaikkansa kansantansseja yhtä suurin joukoin! Ikävä ettei kamerallani saanut ikuistettua esityksistä edes sitä, kun malesialaispojat soittivat ja tanssivat suurien rumpujen ympärillä.

Lauantaina kävimme Singaporen lintupuistossa, jossa vierähti puoli päivää. Puistossa oli paljon papukaijoja ja satoja muita lajeja, mutta mieleeni painui silti ainoastaan petolintushow. Pääsin siellä nimittäin keskelle tapahtumia, kun yleisön joukosta etsittiin aikuista vapaaehtoista. Minua oli odottamassa kaksi pöllöä, jotka istuivat käsivarsillani. Yllättävän painavia pöllöjä kannatellessani minun piti vastata vaikeisiin kysymyksiin, enkä tainnut vaikuttaa kovin pätevältä. Kovasti nimittäin yritin väittää pöllön pään kääntyvän 360 astetta, kun yleisö sen suuntaan kovasti nyökytteli. Kaikesta huolimatta kokemus oli hauska, ja sain vihdoinkin korvattua ne lapsuuden pettymykset, kun delfinaariossa en koskaan saanut vapaaehtoiseksi oikeuttavaa palloa kiinni.

Tässä yksi Tonin ottamista kuvista.

Oli puistossa myös jotain tuttuja eläimiä. Hongkongilaiset ystävämme eivät meinanneet uskoa, että näin suuria lintuja asuu Suomessa.

Sunnuntaina lähdimme Little Indiaan, jonka kadut alkavat jo olla aika tuttuja. Tällä kertaa suuntasimme kohti Sri Srinivasa Perumal temppeliä, sillä oli hindujen Thaipusam-juhlan aika. Thaipusamia juhlitaan Murugan-jumalan syntymän vuoksi, mutta kiinnostavinta siinä on juhlimistapa. Vakauksellisimmat palvojat kulkevat neljän kilometrin matkan yhdeltä temppeliltä toiselle kantaen painavia ja näyttäviä Kavadi-koristeita. Erikoiseksi paraatin tekee se, että palvojat ovat lisäksi lävistäneet kehonsa eri puolilta kivuliaan näköisesti, ja joistakin lävistyksistä roikkuu lisää painavia koristeita.

Tässä kuva yhdestä kavadista. Kavadeja on varmasti rakennettu pitkään, sillä temppelin luona monet ihmiset hääräsivät niiden ympärillä. Jopa 15 kiloa painavat kavadit nostettiin monen miehen voimin kantajien harteille, ja kannustusjoukot lähtivät heidän mukanaan toista temppeliä kohti.

Hurjaksi tuon kuvan tekee se, että miehen rinnalla ja selässä olevat vihreät hedelmät roikkuvat häneen pistetyistä piikeistä. Alla kuva miehestä, joka veti perässään vaunuja, tosin ystäviensä ottaessan osan vaunun painosta.

Kiehtovaa juhlaa olisi seurannut temppelin alueella kauemminkin, ellei rummutus olisi ollut liian voimakasta ja kuumuus tukahduttavaa. Koska olematon sadekausi nyt helmikuussa loppuu, saa tästä Singaporen kelistä odottaa vieläkin kuumempaa. Ehkä siihenkin taas tottuu, sillä öisin alle kahdenkymmenen viiden laskeva lämpötila tuntuu jo kylmältä.

Cameron Highlands

2009-02-04T14:11:00.011+03:00

Viime viikonloppuna lähdin ensimmäistä kertaa ulkomaanmatkalle Singaporesta. Toiseen maahan pääseminen ei kauaa vienyt, sillä puolen tunnin bussimatkan jälkeen olimme Malesiassa. Määränpäämme Tonin ja saksalaisen Alexin kanssa oli kuitenkin vähän kauempana, Cameron Highlandissä. Lähdimme matkaan torstai-iltana linja-autolla, jonka istumatilat olivat lentokoneen business-luokan veroiset. Yhdeksän tunnin bussimatka menikin nopeasti lähes koko ajan nukkuessa.

Määränpäässä Brinchang-kylässä odotti yllätys: ulkona oli vielä kylmempi kuin tehokkaasti ilmastoidussa linja-autossa. Cameron Highlandin kylät ovat noin 1500 metrin korkeudessa, eikä amerikkalainen sääennuste ilmeisesti osannut ottaa korkeutta huomioon. Onneksi mukanani oli kuitenkin pari Singaporessa turhalta tuntunutta pitkähihaista paitaa. Ihmeellistä, miten Suomelle tyypillinen kesäkeli (reilut kymmenen astetta) tuntuu nykyään niin hyytävältä!

Koska olimme aikaisin aamulla perillä, suostuimme matkayhtiön huijattavaksi ja ostimme heiltä kiertoajelun alueen luontonähtävyyksiin. Ajoimme ensin pikkubussilla eräälle teeviljelmälle, jossa pääsimme katsomaan teen valmistusta. Hyvin teolliselta teen kuivattaminen ja muut prosessin vaiheet näyttivät. Paremmat näkymät olivat kuitenkin teepelloille, ja kameralle tuli käyttöä.

Emme ehtineet vielä maistaa paikallista teetä, sillä matka jatkui 6666 jalkaa korkealle Gunung Brinchangille. Metreissä korkeus on hieman yli 1800. Huipulla oli ikävän pilvistä, mutta se ei hillinnyt innokkaimpia valokuvaajia.

Huipulta laskeutuessamme pysähdyimme tienviereen, sillä vuorossa oli "Jungle Walk". Ensin kävely vaikutti tavallisen helpolta turistikierroksella, sillä kuljimme pitkin asfaltoitua tietä. Oppaamme osasi kuitenkin kertoa jotakin kaikista matkan kasveista, ja bongasin mm. ensimmäiset lihansyöjäkasvini. Kävely muuttui todella jännittäväksi sitten, kun hyppäsimme yhtäkkiä tien sivuun pienelle ja mutaiselle polulle keskelle viidakkoa. (Osa ryhmästämme kääntyi tässä vaiheessa takaisin.)

Ensi kosketukseni viidakkovaellukseen oli melko lyhyt, mutta reitti oli sitäkin haastavampi. Välillä opas osoitti viidakon kasveja kertoen niiden lääkitsevistä vaikutuksista, välillä hän taas laski viidakossa elävien käärmelajien lukumääriä. Hyvin viidakkoon valmistautuneina yritimme huomaamattomasti suihkuttaa itseemme hyttysmyrkkyä, mutta tätä paheksuttiin. Yli 1500 metrissä ei kuulemma elä hyttysiä eikä juurikaan muita vertaimeviä ötököitä. Kätevää.

Tässä vähän kuvaa siitä, kuinka tiheää viidakko oli.

Hurjan puolituntisen viidakkoseikkailun jälkeen totesimme, ettei turistibussi ole enää meitä varten, ja opas jätti meidät keskelle teepeltoja. Siellä kuvailimme aikamme hienoja maisemia. Alla olevasta kuvasta voi päätellä, ketkä niitä kuvia eniten ottivat.

Mukavan kävelyn keskellä alkoi sataa piristävästi. Ensin sade tosiaan oli tervetullutta poikkeuksellisen kuivan Singaporen jälkeen, mutta sitten se yltyi rankkasateeksi. Kuulemma tyypillistä Kaakkois-Aasialle. (Kesti helmikuun neljänteen asti, ennen kuin näin Singaporessa satavan kunnolla, vaikka tammikuun piti olla sadekausi.) Pidimme pienen ruokatauon mehiläisfarmilla ja aloimme sen jälkeen yrittää pyydystää paikallisbussin kyytiä takaisin kylään, josta lähdimme. Odotettuamme bussia lähes tunnin luovutimme. Kävimme seuraavaksi kysymässä mutaisissa vaatteissa viiden tähden hotellista taksikyytiä, mutta taksikin osoittautui saavuttamattomaksi vaihtoehdoksi. Lopulta meidän ei auttanut muu kuin kävellä neljän kilometrin matka kylään. Onneksi aurinko alkoi paistaa, ja taisimme edetä nopeammin kuin vuoristotiellä jonottelevat autot.

Kylään päästyämme saimme matkatoimistolta kyydin viereiseen Tanah Rataan, jossa hostellimme sijaitsi. Kylän vaihdos oli mukavaa, sillä Tanah Ratassa oli matalampia rakennuksia ja vähemmän länsimaisia liikkeitä. Arkkitehtuuri oli kyllä sekavaa ja oikeastaan rumaa, mutta kylän tunnelma oli silti mukavan leppoisa. Cameron Highlandissä ei oikein voi tehdä muuta kuin kulkea luonnossa tai istua hotellissa, mikä kai on syy kiireettömyyteen. Alla kuvaa yllättävästä rakennustyylistä, joka vallitsee alueella. (Tällaisia taloja siitäkin huolimatta, että britit perustivat tukikohtansa tänne joskus 1900-luvun alussa halutessaan vuoriston viileyteen lomailemaan.)

Lauantaiaamuna meitä odotti matkan varsinainen tarkoitus, viidakkovaellus. Olimme varanneet edellisenä päivänä oppaan tällekin reissulle, ja eilinen hyvin luontoa tunteva opas oli taas mukanamme. Onneksi, sillä kylästä olivat loppuneet kartat ja olisimme muutenkin varmasti eksyneet onnettomasti merkityille poluille. Päivä oli taas pilvinen, mutta vuoriston sademetsä näytti usvaisessa kelissä taianomaiselta.

Emme nähneet viidakossa oppaan etsimiä tarantelloja, mutta jo pelkkä kasvillisuus oli tarpeeksi kiehtovaa. Tässä parikymmensenttinen lihansyöjä.

Valokuvaaminen toki hidasti matkantekoa, mutta rankkojen laskujen ja nousujen takia se oli vain hyvä asia. Reitin piti olla tasoa "intermediate", mutta opaskin naureskeli tuolle luokitukselle. Hän tuntui olevan tyytäväinen meidän kolmen hyväkuntoisen eurooppalaisen muodostamaan ryhmään, sillä jotkut opiskelukaupungistamme tulevat turistit ovat kuulemma lähteneet viidakkoon korkokengissä.

Neljän tunnin vaelluksen jälkeen levähdimme hetken hotellilla odottaessamme hyvin ajoittuneen sadekuuron lakkaamista. Sen jälkeen lähdimme tapojemme mukaisesti kävelemään sinne, missä kukaan muu ei aiemmin ole kävellyt. Nimittäin autotien reunakaistalle. Määränpäämme oli vain muutaman kilometrin päässä oleva teeviljelmä, mutta tälläkin matkalla monista autoista tuli hämmästyneitä katseita. Singapore ja Malesia ovat monissa asioissa erilaisia, mutta kävely on yhtä vältelty asia kyllä molemmissa maissa.

Tälläkin kävelyreissulla jouduimme rankkasateeseen, mutta saimme kuvia ehkä kaikkein hienoimmasta teeviljelmästä. Lisäksi saimme itsellemme jopa taksin odotettuamme ensin puoli tuntia turhaan paikallisbussia. Siinä yksi ero Singaporen ja Malesian välillä: Singaporessa on loistava joukkoliikenne, Malesiassa polttoaine on käytännössä ilmaista.

Tee kasvaa hyvin sateisessa ilmastossa.

Tämän toisenkin kävelypäivän jälkeen menimme syömään erääseen intialaiseen ravintolaan, jossa söimme yhteensä kaksi päivällistä ja kaksi aamupalaa. Ravintolavalikoima kylässä ei todellakaan ollut suuri, mutta eipä ole toisaalta juuri mitään intialaisen ruoan voittanutta. Kuvasta näkyy, kuinka herkullisesti kasvissyöjäkin sillä elää. (Kuvassa oleva olutpullo ei ole pelkkää hämäystä, mutta se oli vasta tämän vuoden toinen. Singaporessa alkoholi on kallista, mikä ei haittaa minua yhtään.)

Cameron Highlandin matka oli ohi jo sunnuntaina, jolloin istuimme kymmenen tuntia bussissa. Ensimmäisiin 30 kilometriin kului lähes kaksi tuntia, koska tie vuoristossa oli niin mutkaista. Onneksi bussikuski ajoi hitaasti, niin pelkäämisen sijasta saattoi keskittyä maisemiin. Loput kahdeksan tuntia malesialaisilla moottoriteillä eivät olleet kovin mielenkiintoisia, joten John Irvingin romaani edistyi omalta osaltani pari sataa sivua. Ehdin silti kiinnittää huomioni pääkaupunki Kuala Lumpurin läheisyydessä oleviin valtaviin keskeneräisiin rakennuksiin, joiden ympäriltä olivat nosturit kadonneet. Talouskriisi on iskenyt pahasti siis myös tälle puolelle maailmaa.

Malesian matkan jälkeen ohjelmassa on ollut ahkeraa opiskelua, sillä neljässäkin kurssissa riittää paljon tekemistä. Yritän olla ahkera senkin takia, että pääsen ensi viikon lopulla leikkimään turistia äidin kanssa. Olen suunnitellut jo pitkän listan ruokia, mitä aion hänelle tarjota. Odotapa vain!

Rotasta härkään

2009-01-27T17:43:00.007+03:00

Vuosi vaihtui uudemman kerran viime sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, kun täällä päin maailmaa juhlittiin kiinalaista uutta vuotta. Nykyään eletään siis härän vuotta, minkä on voinut huomata Chinatownia koristavista härkäkoristeista. Ikävä kyllä en saanut kuvaa koristeesta, missä rotanvuoden vaihtumista häränvuodeksi esittivät hiiret, jotka vetivät lehmää perässään.

Emme saaneet uudenvuoden pitkäksi viikonlopuksi menolippuja pois Singaporesta, joten jäimme tänne katsomaan vuoden vaihtumista. Paikalliset tosin varoittelivat, että lähes koko kaupunki sulkeutuu silloin. Ennen vuoden vaihtumista ehdimme kuitenkin käydä kahdesti Chinatownissa, ja markkinahumussa ei kaupungin nukkumista kyllä huomannut. Tässä kuva kadulta, missä myytiin lähinnä perinteisiä keksejä sekä punaisia koristeita.

Onnellisten sattumusten johdosta pääsimme kokemaan perinteistä uuden vuoden juhlintaa kahteenkin otteeseen. Ensimmäinen juhla-ateria oli steam boat -ravintolassa. Steam boat (Kiinassa hot pot) on pöydän keskellä kiehuva kattila, jossa oleviin kahteen liemeen pudotetaan ruokaa ja odotetaan sen kypsymistä. Opiskelijaporukalla steam boatia syödessä aikaa kului kaksi tuntia, ja kattilan kautta käyneen ruoan määrän täytyi olla melkoinen.

Toisen perinteisen päivällisen söimme erään ystävällisen singaporelaisperheen luona, joka oli kutsunut uudenvuoden aatoksi luokseen noin kaksikymmentä vaihto-opiskelijaa Hongkongista, ja ystäväni kautta mekin saimme kutsun. Hauskin ateria ja ohjelmanumero noissa juhlissa oli raw fish saladin syöminen. Raakaan loheen sotkettiin vihanneksia, seesaminsiemeniä ja vielä jotain muuta. Salaatin sotkemiseen keskityttiin monen ihmisen voimin, sillä sitä piti sekoittaa mahdollisimman korkealta. Kaiken tämän sähläyksen jälkeen salaatti maistuikin erinomaiselta.

Ihan pelkkää syömistä uudenvuoden loma ei ollut, siellä kiertelimme myös eri puolella kaupunkia. Uusi harrastukseni on mennä alueille, joihin kartassa on merkitty pelkkää tyhjää vihreää, sillä monesti siellä on kuitenkin katuja ja rakennuksia. Tämä selvisi, kun matkaopas suositteli intialaista ravintolaa paikasta, jossa ei karttani mukaan pitänyt olla yhtään mitään. Voisin ehkä hankkia vähän avarakatseisemman kartan.

Eilen lähdimme vaeltelemaan Bukit Timahin luonnonpuistoon, joka on keskellä Singaporea. Se on toinen kahdesta paikasta maailmassa, missä on alkuperäistä sademetsää keskellä kaupunkia. Toinen löytyy Rio de Janeirosta. Puisto oli kyllä vaikuttava, vaikka siihen olikin helppo tutustua valmiiden polkujen avulla. Kuljimme puistossa saksalaisen Alexin sekä hongkongilaisten Carmenin ja Danielin kanssa. Kansallisen vapaapäivän takia puistossa oli melko paljon muitakin kulkijoita, mutta onneksi kaikki eläimet eivät ihmisiä säikkyneet. Makakit olivat vastassa jo puiston parkkipaikalla, ja niiden valokuvaamiseen menikin paljon aikaa.

Bukit Timahissa vaeltelu oli hyvää harjoitusta ensi viikonloppua varten, sillä silloin lähdemme käymään Tonin ja Alexin kanssa Malesiassa, Cameron Highlandsissä. Se on nimensä mukaisesti ylänkö, ja kävelyreittien pitäisi olla turistiystävällisiä. Vaikka teemmekin vain pari päiväretkeä, pitää pakata paljon lämmintä vaatetta mukaan. Siellä seitsemän tunnin bussimatkan päässä lämpötila saattaa nimittäin laskea yöllä alle kahdenkymmenen!

Urbaanista Ubiniin

2009-01-20T15:49:00.008+03:00

Vaihto-opiskelu ei tunnetusti ole ihan pelkkää opiskelua, vaikka opiskelen täällä melkein yhtä paljon kursseja kuin paikalliset (neljä viidestä). Monen kohdalla vaihtoon lähtö tarkoittaa juhlimista monta kertaa viikossa, kun taas toisille Singapore tarjoaa hyvän mahdollisuuden matkustaa joka viikonloppu uuteen kohteeseen ulkomaille. Kumpikaan noista vaihtoehdoista ei kuitenkaan ole minulle se, mitä vapaa-aikanani haluaisin tehdä. Sen sijaan olemme Tonin kanssa keskittyneet tutustumaan ruokakulttuurin lisäksi Singaporeen ja sen moniin kaupunginosiin.

Vaikka Singapore on kaupunkivaltio, tuntuu siltä, kuin täällä olisi monta pientä kaupunkia vieri vieressä. Vanhojen etnisten kaupunginosien lisäksi täältä löytyy itälaidalta uusia tyylikkäitä pastellinvärisiä huviloita, ja länsilaidalta ränsistyneempiä kerrostaloja. Tuloerojen lisäksi kaupunginosien vaihtelevuus kertoo myös Singaporen rakennuspolitiikasta. Singapore valtaa itselleen koko ajan uusia alueita mereltä, mutta on kaupunkiin onneksi jätetty myös viheralueita. Viime viikolla tutustuimme muutamaan niistä.

Lähellä kaupungin keskustaa, Sentosan huvisaarta, on suuri Mt Faber -puisto. Sinne päästäksemme jouduimme vähän kiipeämään, mutta näkymät olivat hienot.

Kaikki tähän mennessä näkemämme keskustan puistot ovat joko olleet pelkkää tylsää nurmikenttää tai sitten selkeästi merkittyä ja usein päällystettyjä polkuja. Selkeys ei toki haittaa, kun kaikki varoituskyltitkin ovat kohdallaan. Tiedä sitten, miten tuohon "pärjäile" -kehoitukseen pitäisi suhtautua.

Lauantaina löysimme matkaoppaan avulla reissun tähän asti parhaimman kohteen, Pulau Ubinin saaren. Matkustimme saarelle metron, bussin ja veneen yhdistelmällä, ja tuntui kuin matkalla olisi ylittänyt valtion rajan. Pulau Ubin kuitenkin kuuluu Singaporeen, vaikka se onkin ihan Malesian rajan tuntumassa. Saarta mainostetaan Singaporeksi 60-luvulla, mutta sillä ei viitata hippikulttuuriin tai maan itsenäistymispyrkimyksiin. Sen sijaan Ubin on ilmeisesti ainut paikka Singaporessa, jonne kehitystä ei ole viety väkisin. Sen harvat asukkaat asuvat vielä huterissa mökeissä, viljelevät kasveja tai mereneläviä, eikä vesijohtovesi ole juotavaa. Turistikohde Ubin silti on, autenttisuutensa takia.

Me vuokrasimme saarelta maastopyörät, jotta jaksoimme kiertää koko kylän. Pyöräillessä näimme paljon metsää, muutaman vanhan vedellä täyttyneen louhoksen, sekä Malesiaan johtavan vesireitin. Se oli tiukasti aidattu.

Ehdottomasti hienointa saarella oli luonto. Apinoita tai harvinaisia lintuja emme onnistuneet näkemään, mutta niiden ääniä luulimme kyllä kuulevamme senkin edestä. Jotain kameraan kuitenkin tarttui pienellä kierroksella mangrove-suistolla. Tämä tyyppi poseerasi kameralle useita minuutteja.

Ihan sademetsässä ei kuitenkaan voinut kuvitella olevansa, sillä lentokoneita lensi jatkuvasti saaren yli, ja vesi oli todella likaista. Epäilen kovasti saaren esittelytaulun väitettä, että Pulau Ubinilla olisi dugongille, merilehmälle, soveltuva elinympäristö. Ehkä joskus pari sataa vuotta ja pari sataa miljoonaa laivaa sitten.

Ubinin jälkeen olikin aika palata Singaporen todellisuuteen ja mennä katsomaan kaupungin suurinta ostoskeskusta. Siellä eksyi jatkuvasti, emmekä tainneet mennä yhteenkään kauppaan supermarkettia lukuunottamatta. Kävimme ainoastaan katsomassa ostoskeskuksen, tai oikeastaan ostoskeskuksien ryhmittymän, keskellä olevaan maailman suurinta suihkulähdettä. Suurimman osan ajasta se näyttää tylsältä, sillä se ei ole toiminnassa. Ihmiset käyvät silti koskemassa sen vettä, uskoen sen tuovan onnea ja rikkauksia. Kiinalaisen perinteen mukaan sisäänpäin virtaava vesi symboloi rikkauksien saamista, eli suihkulähde on siis hyvä tekosyy tuhlata lisää rahaa viereisissä kaupoissa. Kuva näyttää suihkulähteen olevan melko vaatimaton myös päällä ollessaan, mutta vetonaula se onkin iltaisin, kun sen ympärillä pyörii valoshow. Se jäi meiltä kuitenkin toiseen kertaan.

Vaikka retkeilemällä oppiikin paljon tästä maasta, olen viisastunut paljon myös istumalla luennoilla. Introduction to Politics -kurssilla kuulin, että singaporelaiset maksavat korkeintaan 20 prosenttia tuloistaan veroja valtiolle. Luennoitsija sanoi ihan suoraan, että siihen verrattuna skandinaavinen järjestelmä 50 prosentin veroluokkineen on naurettava. Hän kuitenkin myös lisäsi, että kyse on vaihtokaupasta valtion ja sen kansalaisten välillä, eli skandinaavit saavat kyllä paljon vastineeksikin. Yritän nyt kiinnostuneena ottaa selvää, mihin Singapore vähiä verorahojaan käyttää, ja onko se paikallisten mielestä riittävää. Ainakin maksuton koulutus ja laadukas koulujärjestelmä Suomessa herättävät täällä kateutta. Vaihto-opiskelu opettaa siis nopeasti minutkin arvostamaan omaa kotimaataani.

Kouluun

2009-01-13T17:39:00.007+03:00

Viime viikolla aloitin opiskeluni National University of Singaporessa rekisteröitymällä ja hankkimalla opiskeluviisumin. Nyt minut siis lasketaan muutaman kuukauden ajan kuuluvaksi Singaporen 4,8 miljoonan asukkaan joukkoon. (Vain 3,6 miljoonaa tuosta määrästä on varsinaisia kansalaisia, tämän opin sosiologian luennolla.) Perjantaina meille vaihto-opiskelijoille järjestettiin orientaatio, jossa johtoajatuksena oli hauskan pitämiseen kannustaminen. Mukavan positiivinen viesti kyllä, mutta jonkinlainen informaatio kurssien käymisestä olisi myös ollut tarpeeseen.

Vaikka luentoni alkoivat virallisesti vasta eilen, osallistuin perjantai-iltana luennolle Singlishistä, joka on paikallisten puhuma murre. Singlish on pääpiirteissään englantia, mutta kielioppi sekä sanasto ovat sekoituksia eri kielistä, erityisesti hokkienista sekä malaijista. Esimerkiksi: Let's go makan, lah, tarkoittaa yksinkertaisesti syömään menemistä. Luennoitsijan mukaan tämä sivusto kertoo lisää singlishistä: http://talkingcock.com/.

Viikonloppuna käyttäydyimme Tonin kanssa aidon paikallisesti, ja menimme lauantai-iltana pohjoissingaporelaiseen kauppakeskukseen. Metromatkalla sinne näimme oikeita metsiä, mutta kauppakeskus olikin melkein Malesiassa. Keskeltä tungosta löysimme joitakin vaatteita sekä paikallisia herkkuja, kuten ais kacangia. Sunnuntaina olimme muiden vapaapäiväänsä viettävien kanssa Botanical Gardenissa, joka on suuri puisto melko lähellä asuinpaikkaani. Puiston nähtävyys on suuri orkideakokoelma, josta en millään meinannut saada Tonia irti. Kuva kertonee enemmän.

Omista orkideakuvistani en kehtaa näyttää kuin yhden esimerkin.

Maanantaina pääsin vihdoin aloittamaan opintoni. Heräsin tolkuttoman aikaisin ehtiäkseni ajoissa kello yhdeksän luennolleni, sillä koulumatka saattaa ruuhkabussissa kestää jopa tunnin. Luentopaikalla kuitenkin huomasin eräältä lukuisista kurssin nettisivuista, etteivät luennot vielä alkaisikaan. Onneksi aamupäiväni jäi vapaaksi, sillä sain viettää sen byrokratian rattaissa juosten. Kävi nimittäin ilmi, etteivät vaihto-opiskelijat pysty ilmoittautumaan harjoitusryhmiin internetissä, vaan joutuvat kysymään jokaista ryhmää erikseen eri toimistoissa. Nyt kahden päivän kyselyjen jälkeen olen saanut selvitettyä kaksi viidestä harjoitusryhmästäni kuntoon. Nekin kaksi onnistuivat vasta toisella yrityksellä. Kovasti mainostettu paikallinen tehokkuus sai kyllä taas pahan kolauksen.

Byrokratian vastapainoksi huomasin parin kurssin olevan todella mielenkiintoisia, ja tällä hetkellä suunnittelen käyväni yhtä paljon insinööritieteitä kuin sosiologiaa, lisättynä yhdellä kommunikointikurssilla. Yhteiskuntaopin kursseissa minua kiehtoo kriittisyys, mikä on tullut esille jo ensimmäisillä luennoilla. Singaporen yhteiskunta -kurssin luennoitsija aloitti luentonsa lauseella: Let us stand for the national anthem. Lyhyen ja hämmentyneen tauon jälkeen hän lisäsi: I was just joking. Tuo luennoitsija myös kielsi meitä tuomasta nauhureita mukaan ensi viikon luennolle, koska silloin aiheena olisi politiikka. Pisara toisinajattelua voisi piristää näkemystäni tästä yhteiskunnasta, koska ulkopuolisen silmissä lähes kaikki täällä toimii erittäin hyvin.

National University of Singapore, eli lyhyemmin vain NUS, on yli 30 000 opiskelijan yliopisto. Yliopiston kampuksella kulkee neljä sisäistä bussilinjaa, sillä kampus on lähes Hervannan kokoinen. Minulla onkin ollut hieman vaikeuksia suunnitella liikkumistani luennolta toiselle, koska en osannut pysyä vain yhden tiedekunnan kursseissa. On kuitenkin mielenkiintoista nähdä useita osia yliopistosta ja verrata sitä siihen, mihin on Suomessa tottunut. Tässä kuva insinööritieteiden tiedekunnan sisäpihalta.

Mielikuva on hieman pehmeämpi mitä Suomessa, ja itse asiassa teollisen lämmönsiirron luennolla oli yllättävän paljon tyttöjä. Lisää stereotypioita kenties rikkoo tämä kuva, joka on Taiteiden ja sosiologian tiedekunnasta.

Näin täällä tropiikissa opiskellaan. Blogiani voi muuten vihdoinkin kommentoida kuka tahansa, kun muutin hieman sen asetuksia.

Majoittuminen

2009-01-06T14:36:00.006+03:00

Pääsin eilen muuttamaan asuntooni National University of Singaporen suunnalla. En saanut asuntoa yliopistolta, mutta täältä Commonwealthista on sinne vain muutaman kilometrin matka. Matkustin asunnolle metrolla, jossa keräsin kummeksuvia katseita 20-kiloisen rinkkani kanssa. Eräs vanhempi paikallinen nainen jopa rohkaistui avaamaan suunsa ja kysymään, kuinka jaksan kantamuksineni. En kehoituksista huolimatta kuitenkaan voinut laskea rinkkaani alas, enhän olisi saanut sitä enää uudestaan selkääni.

Olin maksanut vuokran asunnosta jo etukäteen, joten muodollisuuksien jälkeen sain avaimet ja pääsin kurkkaamaan asuntoa. Kämppä on tarkoitettu neljälle hengelle, ja siinä on kaksi makuuhuonetta. Olin kämppään ensimmäisenä saapunut asukas, joten sain kunnian huomata, ettei hanoista tule vettä eikä kämppää ole kunnolla siivottu. Kerrottuani ongelmista parille eri henkilölle ne korjattiin melko nopeasti, ja aloilleen asettuminen tuntui paremmalta.

Tässä kuva huoneestani, jossa siis on kaksi sänkyä, työpöytää ja kaappia. Huonekalut ja kodinkoneet ovat uusia, sillä tämä on ilmeisesti yliopistolleni uusi asumisjärjestely. (En sitten valinnut itse lakanoideni väriä.)

Asunnosta löytyy myös tilava olohuone, keittiö sekä vessasuihkuyhdistelmä. Huonekaluja ja kodinkoneita riittää, mutta kaikkea pientä on tänne pitänyt ensimmäisenä asukkaana hankkia. Jännintä tässä kämpässä on roskaluukku, jota pitkin roskat putoavat kolme kerrosta. Sinne täällä heitetään kaikki, kierrättämään kun ei tässä maassa vielä ole opittu.

Asunto sijaitsee kolmikerroksisessa rivitalossa, joka on rauhallisella paikalla. No, takapihalla kyllä kulkee parin tunnin välein Malesian juna, mutta metrolinja on sopivasti puolen kilometrin päässä. Näkymä takapihalle on melko rauhoittava. Takapihan halki kulkee polku, jota monet lenkkeilijät käyttävät. Uskallan siis ehkä mennä mukaan sitten joskus, kun totun edes vähän tähän ilmastoon.

Kartan mukaan asun muutaman kilometrin päässä yliopistolta, joten kävelin sinne tänään aamulla katsomaan paikkoja. Matka olikin odotettua pidempi, sillä siihen meni yli tunti. Matkallani en nähnyt oikeastaan ketään muita oikeita kävelijöitä, sillä täällä ei todellakaan ole tapana kävellä minnekään. Pidempien kävelyreittien valitseminen on vaikeaa, koska katuja ei ole suunniteltu viemään kävelijöitä järkevästi paikasta toiseen. Epäilen, että kävelyn välttämisellä halutaan osoittaa korkea elintaso ja mahdollisuus siistiin sisätyöhön. Kuitenkin monet ovat täällä ulkotöissä kunnostamassa puistoja tai rakennuksia, joten kuumuus ei voi olla ainut syy liikkumisen välttämiseen. Minulle se voisi kyllä olla, mutten silti aio vielä luovuttaa ja siirtyä pelkästään bussimatkustajaksi.

Myöhemmin tänään lähdin kävelemään toiseen suuntaan, kohti Queenstown Communal Librarya. Olin sen suhteen toiveikas, sillä Singapore tuntuu panostavaan paljon asukkaidensa viihtyvyyteen. Kirjasto olisikin ollut löytö, ellei kirjastokortti maksaisi ulkomaalaiselle yli 50 dollaria. Täytyy siis turvautua yliopiston kirjastoon, joka luultavasti on monialayliopistolla kattava. Queenstownin kirjastosta löysin kuitenkin ilmaista luettavaa Bookcrossing-pöydältä, jonka kautta on tarkoitus kierrättää kirjoja lukijalta toiselle.

Vaikka en kovihn hyvin vielä olekaan sopeutunut tähän maahan, alkaa moni asia jo luonnistua. Tänään osasin ensimmäisen kerran väistää ihmisiä kadulla vasemmalle tien oikean reunan sijasta. Katuja ylittäessäni katson kyllä vieläkin vaistomaisesti ensimmäisen kerran aina vasemmalle, vaikka autot tulevat oikealta. (Täällä on siis vasemmanpuoleinen liikenne brittien peruina.) Singaporelainen lähiöelämä alkaa myös sujua, sillä huomasin löytäväni tarvitsemiani tavaroita paristoista peittoon paljon paremmin pikkukojuista kuin supermarketista. Pikkukojuista hankin ruokanikin, sillä kasvissyöjää ymmärretään täällä keskustaa paremmin. Tässä ihmettelemistä suomalaiselle: terveellistä take away -ruokaa.

Hälinää ja kulttuurin oikkuja

2009-01-03T18:30:00.005+03:00

Päivitysrytmini on heti muutaman päivän jälkeen hidastunut, kun on pitänyt hoitaa enemmän asioita ja katsella vähemmän nähtävyyksiä. Muutaman päivän aikana olemme avanneet paikallisen pankkitilin, tehneet kohtuuhintaisia vaateostoksia kaukana turistipaikoista ja vaihtaneet hostellia. Toni kävi lisäksi aloittamassa singaporelaisen yliopistouransa orientaatiotilaisuudessa.

Uusi hostellimme on myös Little Indiassa. Meillä on noin kuuden neliömetrin huone, jossa oli yllätykseksemme kerrossänky. Yhteiset tilat ovat kuitenkin siistit ja hostelli rauhallinen, joten aiempaa hostellia edullisemmalla hinnalla tässä on mielellään kolme yötä. Tässä kuva lukaalistamme.

Alan jo kyllästyä ydinkeskustan ja Little Indian meluun sekä ruuhkaan, vaikka ne aluksi tuntuivatkin hauskoilta. Kaduilla ja kaupoissa saa keskittyä pujottelemiseen ihmisjoukossa, erityisesti näin viikonloppuna. On mukava päästä maanantaina muuttamaan Commonwealthin kaupunginosaan, siellä pitäisi olla vähän rauhallisempaa. Commonwealth on muuten aika osuva nimi lähiölle, erityisesti tässä maassa.

Kulttuurishokki taitaa myös hieman vaivata, sillä niin monet asiat ovat ehtineet täällä jo yllättää. Suosikkiharrastukseni, uusien ruokien kokeileminen, on osoittautunut yllättävän vaikeaksi. Suomessa olen lähes kasvissyöjä, enkä syö punaista lihaa juuri koskaan. Olen jo pari kertaa luullut täällä tilaavani kasvisruokaa (jotain veg-alkuista), mutta se on silti sisältänyt lihaa. Erityisesti kiinalaista ruokaa tarjoavissa paikoiksi kasvisruokanimityksen saa ilmeisesti kaikki, mikä vähääkään sisältää kasviksia. Ja niitä ei kovin monissa ruoissa ole... Kalaa ja kanaa tilaamalla yleensä välttyy ikäviltä yllätyksiltä, mutta olipa kerran kalapullissakin lihaa sisällä.

Vähemmän vakava ruokaselkkaus sattui eilen, kun erinomaisen Raj-kasvisravintolan intianenglantia puhuvat tarjoilijat eivät oikein ymmärtäneet meitä, emmekä me tietenkään heitä. Tilasimme saman pääruoan molemmille, mutta se tuotiin vain yhteen kertaan. Syötyämme sen tilasimme toisen ruoan, ja painotimme moneen kertaan haluavamme sen vain yhtenä. Onnistuihan tilaus lopulta, mutta tarjoilijoita kyllä nauratti. Ruoan valokuvaaminen huvittaa myös aina kaikkia muita ravintoloissa, ja tänään se oli jo ehditty kieltää yhdessä ruokapaikassa ennen meidän sinne saapumistamme.

Kuvassa toinen ruokalajimme, matar paneer. Se sisälsi raejuustoa ja herneitä. Intialainen ruoka ei ole pettänyt täällä kyllä vielä kertaakaan.

Singaporen sanotaan olevan kilpailuhenkinen yhteiskunta ja Tonin yliopistolla varoitettiin jo kaiken hektisyydestä, mutta me emme ole huomanneet kiirehtimistä. Pankkitilin avaamisessa meni odotteluineen ja paperien täyttämisineen pari tuntia, mutta valitsimme kyllä ruuhka-ajan tilin avaamiseen. Itseäni kummastuttaa paikallisten ajankäytössä erityisesti metrossa matkustamisen erot verrattuna länsimaiden suurkaupunkeihin. Pisimmät metromatkat saattavat kestää täällä tunnin, mutta yleensä ihmiset ovat tekemättä mitään matkojen aikana. Ei siis mitään kiireisten pörssihaiden jatkuvaa työntekoa tai tauotonta opiskelua. Lounaan tai kahvin nauttiminen kätevästi pitkällä metromatkalla ei myöskään onnistu, kun ruoka ja juoma ovat kiellettyjä.

Kiireetön elämänrytmi on ärsyttävää silloin kun joutuu jonottamaan kauan jonnekin tai hidastamaan kävelyään kadut tukkivien laahustelijoiden vuoksi. Usein kiireettömyys on kuitenkin vain hauskaa, kun ihmiset malttavat iltaisin käydä ulkona syömässä ja jutella tuttaviensa kanssa tuntikaupalla. Jotain siitä voisin ehkä ottaa mukaani Suomeen...

Singaporen luulisi olevan malliesimerkki suvaitsevaisesta yhteiskunnasta monikulttuurisuutensa ja politiikkansa takia, mutta käytännössä ei näin aina ole. Voi olla, että singaporelaiset ovat tottuneet oman maansa eri etnisiin ryhmiin, mutta muiden maiden vähemmistöt herättävät silti ennakkoluuloja. Olimme tänään katsomassa elokuvaa Australia, jossa korostettiin maan aboriginaalien kulttuuria. Aina vanhan aboriginaalimiehen tullessa kuvaan yleisö naurahti, mieshän oli kulttuurinsa tapaan melko kevyesti puettu. Näiden väärään paikkaan osuneiden naurujen lisäksi saimme välillä kuunnella syviä huokauksia, kun elokuvan päätähteä näytettiin. Tällaisia tunteenpurkauksia harvemmin Suomessa kuuluu :)

Lopuksi hieman perspektiiviä siitä, kuinka pieniä ihmiset lopulta omine tottumuksineen ja tapoineen ovat.

Uudenvuodenaatto

2009-01-01T06:54:00.008+03:00

Uudenvuodenaattona lähdimme katsomaan Orchard Roadia, joka on Singaporen kuuluisin ostospaikka. Aatto oli mitä ilmeisemmin vapaapäivä suurimmalle osalle kaupunkilaisista, sillä kadulla riitti ihmisiä. Pistäydyimme vain muutamaan kauppaan parin kilometrin kadun varrella, sillä Guccit ja Pradat eivät aivan sovi budjettiin. Jotain Orchard Roadin yltäkylläisyydestä ja prameudesta kertoo seuraava kuva joulukoristeesta.

Orchard Road muuttuessa Tanglin Roadiksi löysimme eräästä ostoskeskuksesta ruokapaikan. Ostoskeskus oli täynnä muita länsimaalaisia, ja sen ruokakauppa myi muunmuassa pakastepizzoja. Me söimme silti Singaporen epävirallista kansallisruokaa, chicken ricea. Chililime-kastike oli vahvaa.

Tässä hauska kuva eräältä metroasemalta. Asemilla on kaikki mahdollinen kiellettyä, myös kansallishedelmä durian. Syy sen erilliskieltoon on todennäköisesti kuuluisa paha haju.

Illalla kuljimme China Townin ja Boat Quayn kautta kaupungin konserttitalolle, mikä on suosituin paikka katsoa ilotulitusta. China Townissa yritin ostaa itselleni laukkua, mutta siitä vaadittava hinta yllätti. Kiinalaiseen tinkaamiseen tottuneena lähdin varomasti kysymään laukulle "best pricea", mutta hinta putosi ainoastaan neljänneksen. Koska minä olisin suostunut maksamaan laukusta korkeintaan neljänneksen alkuperäisestä 39 dollarin hinnasta, jäi laukku houkuttelemaan muita rikkaampia turisteja.

Myös China Townin ruokakadun hinnat olivat meille liikaa, joten päädyimme paikallisten suosimaan Maxwell Road Hawker Centreen. Siellä söimme reissun tähän asti parasta ruokaa, nimittäin Fried Fish Dong Yamia. Chilin määrä oli tällä kertaa juuri sopiva, kun hiki ei noussut liikaa pintaan.

Kello kymmenen jälkeen alkoi tuntua siltä, kuin koko Singapore olisi liikkeellä ulkona kaduilla. Yritimme löytää tietämme konserttitalo Esplanadille, mutta liikenteenohjaus ja jonot alkoivat jo noin kilometri ennen sitä. Olisimme voineet jäädä Marina Bayn ylittämälle sillalle katsomaan ilotulituksia, mutta väentungos ei houkuttanut. Jo yhdeltätoista kaikki lähimmät kulkuväylät olivat tukossa. Singaporelaiset näyttivät olevan pieniä lapsia myöten kuin kotonaan tungoksessa, mutta Suomen väljyyteen tottuneena se ei meitä houkuttanut. Arviomme ihmismäärästä oli miljoona, mutta tarkempi luku taisikin olla 250 000. Kuljimme ihmismassassa vastavirtaan ja löysimme lopulta rauhallisen paikan kadun varrelta, josta oli avoin näkymä ilotulitteisiin.

Marina Bayn ilotulitus oli suuri ja varmasti kallis, mutta kuitenkin pettymys. Tampereen itsenäisyyspäivän tulitukset ja Porin 450-vuotisjuhlan ilotulitus ovat olleet koreografisesti hienompia. Tulitus ei myöskään kovin kauan kestänyt, joten olimme tyytyväisiä jäätyämme kauas pääpaikalta. Tässä kuitenkin Tonin ottamia kuvia showsta.

Lisää kaupunkia

2008-12-30T13:31:00.010+03:00

Eilen harrastettiin sekä paikallista singaporelaisuutta että turismia räikeimmillään. Aamupäivällä käveleskeltiin ympäri Little Indiaa ja tehtiin ostoksia suuressa kauppakeskuksessa. Mukaan tarttui muunmuassa Tiger balm oilia, jota testasin illalla kipeisiin hartioihin. Janojuomaksi ostimme vastapuristettua appelsiinimehua, sillä tuoreet mehut ovat täällä suosittuja. Ne ovatkin hyviä tässä kuumuudessa, sillä pelkästä veden juomisesta tulee heikko olo eivätkä limonadit houkuta.

Kuumuus ei kuitenkaan ole ollut niin pahaa, mitä etukäteen pelkäsin. Vaikka singaporelaiset kuulemma välttelevät ulkona kävelemisestä viimeiseen saakka, olemme jaksaneet kävellä kilometrikaupalla joka päivä. Eilen iltapäivällä ajoimme metrolla keskelle kaupungin kenties kuuluisinta aluetta, missä kuvasimme pilvenpiirtäjiä. Metromatkalla rikoimme ainakin tietääksemme ensimmäisen kerran lakia, sillä joimme vesipulloistamme metroasemalle. Vieressä oli kyltti, joka kieltää sen. (Sakko 500 S$, noin 250 €.)

Turistin virheitä.

Pakollisen Rafflesin patsaan kuvaamisen jälkeen jatkoimme matkaamme Raffles-hotellille. Matkalla Toni rikkoi jo toisen kerran lakia ylittäessään tien kohdassa, missä ei ole suojatietä.

Emme pistäytyneet sisälle Rafflesiin, vaan Singapore slingin juominen saa odottaa sitä hetkeä, kun olemme hieman fiksummin pukeutuneita. Menimme sen sijaan hinnastoltaan paremmin sopivaan Food courtiin syömään. Food courtit ja Hawker centret ovat ruokapaikkoja, missä on pieniä tiskejä myymässä erilaisia ruokia. Pöytiä on tiskien lähistöllä ja syömään mennään sinne, missä sattuu paikka vapautumaan. Ruoka oli eilisessä Food Junctionissa (Bugit-metroaseman vieressä) halpaa ja hyvää, muttei sentään kuvan arvoista.

Koska aurinko alkoi laskea ruokailumme aikana, päätimme kävellä mutkan kautta hostellille. Näin lähellä päiväntasaajaa pimeä tulee pian, mutta ehdin silti ottaa Sultan Mosquesta kuvan tummansinistä taivasta vasten. Löysimme moskeijan seuraamalla laulua, joka lienee kuulunut yhdestä sen torneista.

Moskeija sijaitsee Arab Quarterissa, mikä on pieni omanlaisensa alue lähellä Little Indiaa. Kovin aidon arabialainen tunnelma ei kaupunginosassa kuitenkaan ollut, sillä katuja reunustivat pienet turistikaupat ja ravintolat.

Tänään tiistaina kävimme Nanyang University of Technologyn kampuksella, joka on Tonin opiskelupaikka. Tonin piti hoitaa kampuksella muutamia asioita, mutta reissuun meni oikeastaan koko päivä. Kahden metron ja yhden bussin matka keskustan Little Indiasta länsi-Singaporeen kesti puolitoista tuntia. Nanyangin kampus on mäkinen ja täynnä kasvillisuutta, mutta myös hyvin suuri pinta-alaltaan. Sitä kiertävät bussit, sillä luennoille olisi muuten toivotonta ehtiä.

Ympäristöä hoidetaan täällä huolella.

Paluumatkalla pysähdyimme puolivälissä metromatkaa ja kävimme etsimässä paikan, johon minun on tarkoitus ensi viikolla muuttaa. Yliopistoni on National University of Singapore, mutta en saanut asuntoa kampukselta. Asuinpaikkani ympäristö vaikutti kuitenkin mukavalta ja mielenkiintoiselta, sillä siellä asuu paljon "tavallisia" singaporelaisia. Vieressä on niin parikymmenkerroksisia kerrostaloja kuin myös vanhoja ränsistyneitä rivitaloja. Oma asuinkompleksini näytti uudelta, mutta pääsen näkemään sen paremmin vasta maanantaina. Hauskinta asuinpaikassa oli ruokakojujen tori ihan vieressä, olipa joukossa pari leipomoakin.

Tänään lämpötila tuntui paljon pahemmalta kuin aiemmin, ja nestehukka alkoi jo hieman vaivata. Ostimme kuitenkin eräästä ruokapaikasta ananasmehua, joka tarjoiltiin meille pusseissa. Niitä oli yllättävän kätevä kantaa kävellessä, mutta tällä kertaa muistimme juoda ne tyhjiksi ennen metroon siirtymistä.

Illalla etsimme kauan ruokaa Little Indiasta. Hintatietoisiksi tultuamme emme voineet mennä ravintoloihin, joissa ruoka maksaa yli viisi euroa annokselta. Ei myöskään ole hauskaa syödä muiden turistien keskellä, joten lopulta löysimme itsemme Komalas Vilasista, joka on intialaisen kasvisruoan mäkkäri. Söimme siellä Onion Uttappammia, joka on sipulipannukakkua.

Hyvää oli taas, ja huolestuttavasti alan pitää kohta enemmän intialaisesta kuin kiinalaisesta ruoasta. Sen voi ehkä korjata Chinatownissa, mutta tätä ylenpalttista ruoasta puhumista en aio lopettaa :)

Saapuminen Little Indiaan

2008-12-28T14:59:00.012+03:00

Lentomatka eteni ensin Helsingistä Hongkongiin melko kivuttomasti, vaikka Airbusin viihdejärjestelmä pitikin buutata lennon aluksi. Sain lentokoneessa testata business-luokan ruokia, koska kasvisruokaa ei olisi muuten riittänyt minulle. Hongkongin kentällä päästiin oikean ruoan makuun, siellä söimme siellä reissun ensimmäiset dumplingsit.

Hongkong tuntuu olevan ihan Singaporen vieressä, joten lentomatka sieltä kesti enää kolme ja puoli tuntia. Perillä Singaporessa heitin viimeiset purukumit roskiin uhkarohkean salakuljetusyrityksen jälkeen. Pääsimme kentältä nopeasti pois, sillä molemmat tänään koetut Aasian lentokentät olivat erittäin selkeitä myös väsyneelle turistille.

Olimme varanneet hostellin Little Indiasta jo etukäteen, ja pääsimme sinne helposti shuttle taxilla. Little India on yksi niistä vanhoista Singaporen kaupunginosista, joka on säilyttänyt eri puolilta Aasiaa tulleiden asukkaidensa lähtömaan tunnelman. Kaduilla myydään sareja sekä intialaista ruokaa, ja tuoksukkeiden haju leviää porttikongeihin. Ennen Little Indiaan saapumista Singapore näytti vain aikuisten Disney Landilta, sillä kaikkialla tuntui olevan uusia pilvenpiirtäjiä sekä paljon kirkkaan vihreitä puita.

Hostelliin emme voineet heti jäädä, sillä meidän piti tehdä muutamia tarpeellisia ostoksia. Kävelimme hetken Little Indiaa ympäri ja löysimme niin pyyhkeet, flip flopit kuin nenäliinatkin. Kaikki tuntui niin halvalta, että unohdin tingata! Kovin monia muita turisteja ei meidän lisäksemme kaduilla näkynyt. Intia-kierros päättyi pikaruokapaikkaan, joissa söimme tornit. Tornit olivat luultavasti dosa-leipää, jota dippailimme pariin eri kastikkeeseen. Söimme sen oikeaoppisesti sormin, mutta nälkäisenä saatoin unohtaa, että vain oikeaa kättä kuuluu käyttää syömiseen...

Vielä lopuksi pari sanaa ilmastosta, sillä se on täällä se oudoin asia. Lämpötila pyörii kolmenkymmenen tienoilla, mutta auringon paistaessa lämpötilan pitäisi tuntua yli neljältäkymmeneltä. Onneksi hostellissa on ilmastointi ja suihku käytettävissä.

PS. Tonin blogi löytyy osoitteesta singaporeblogi.info.

Check-in completed

2008-12-26T22:16:00.002+03:00

Olen suunnitellut koko opiskeluaikani vaihto-opintoja Aasiassa, ja melko kauan tiesin lähteväni Singaporeen. Aika on kuitenkin kulunut nopeasti, sillä lentoon lähtö on jo huomenna. Ensin lennän Hongkongiin haistelemaan kiinalaista ilmaa, sieltä samana päivänä Singaporeen. Lentokoneeseen otan mukaan kiinan taskusanakirjan, jotta voin loistaa määränpäässäni. Záijián!